Varkauteen pääsi myös vanhaa valtatietä pitkin Rantasalmen kautta, ja sitä tietä ajoin silloin aina Varkauteen. Tietyssä kohtaa tietä, puolivälissä matkaa, muistin miten jollani oli ajautunut rantaan.
Ilmeisesti otin silloisen epäonnistumisen raskaammin kuin olin kuvitellut, vaikka lopulta unohdin koko asian. Olihan se viimeaikaisista takaiskuista sieltä pienimmästä ja viattomimmasta päästä. Eikä oikeastaan ollenkaan takaisku vaan ennemmin elämys tai satunnainen kokemus.
Jo etukäteen aavistin jotain ja sanoin sen ääneenkin, että en ole varma mitä tästä tulee. Mutta halusin yrittää. Se saattoi olla aina tilaisuus vuosiin, jonka tulisin saamaan. Niin kuin olikin. Itse asiassa yhtä epätodennäköinen asia oli joutua sitä ennen sille Sinipurjehtija -kurssille.
Olin sattumalta oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Olin ollut auttelemassa tuttua luontomatkailuyrittäjää jonkin matkan päässä tästä paikasta Rantasalmella, kun hänen tiloissaan järjestettävä kurssi oli vaarassa peruuntua osanottajien vähyyden takia. Lennossa liityin kurssiporukkaan. Miettimisaikaa oli yksi minuutti jos sitäkään.
Joten minä olin tässäkin tapauksessa valmis tekemään, mitä tilanne vaati, mitä tahansa .. hauskaa. Ja kiinnostava kokemushan se oli. Kaksi päivää suurella, merikelpoisella purjeveneellä keskellä Haukivettä noin 10-henkisellä porukalla.
Illalla opeteltiin solmujen tekemistä, purjehtimisen teoriaa, merimerkkejä ym. tarpeellista. Asiaa oli paljon, niin paljon, että eihän sitä kaikkea pystynyt omaksumaan.
Opettajat olivat Atlanttin ylittäjiä, tehneet sen veneellään jo monta kertaa. Ja suunnittelivat jo seuraavaa matkaa, mutta tarvitsivat sitä varten rahaa. Ja rahaa sai vain työtä tekemällä. Seuraavaan talven he olisivat kyläopettajina kotikylällään, mistä olivat lähteneet liikkeelle maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti