TULEE TÄHÄN!
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 1: "Mykkä"
En ollut puhunut kolmeen viikkoon sanaa kenenkään kanssa. Epäilin jopa saisinko sanaa suustani, jos joku kysyisi minulta jotain. Rykäisin varovaisesti, äännähdin kuin pieni eläin. Jotain sentään sain suustani ulos.
Katsoin ikkunasta ulos. Syksy oli tulossa. Vaahteroiden lehdet olivat muuttamassa väriään vihreän eri sävyistä keltaisiksi. Punertavaa niissä ei vielä ollut. Yöt olivat olleet lämpimiä. Avasin ikkunan. Ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, vaikka vähän matkan päässä kulki kaupungin pääkatu, joka johti sillan yli ulos kaupungista.
Hiljaisuus ei ahdistanut, mutta se muistutti siitä, että näin ei voinut jatkua. Yritin sanoa jotain. Tuntui hölmöltä edes yrittää mitään, sillä olin yksin ainoassa huoneessa. Ei ollut ketään, jolle olisin sanonut mitään. Otin käteeni ilmaisjakelulehden, joka oli ainoa lehti, joka tuli säännöllisesti. Aloin lukea juttua - en muista enää mitä - ja vähitellen sain ääneni avattua.
Tuntui helpottavalta, vaikka ihmettelin itsekin että miksi. Miten joku voi iloita siitä, että pystyy muodostamaan suomen kielen lauseita vain lukemalla niitä lehdestä. Minä olin kuitenkin helpottunut ja voimaantunut. Otin pyykkini ja menin talon alakerrassa olevaan pyykkitupaan. En ollut varannut vuoroa itselleni, mutta niin ei ollut tehnyt kukaan muukaan. Lykkäsin pussillisen valkoisia sukkia koneeseen muutaman t-paidan joukkoon ja panin koneen käyntiin.
Jäin istumaan pesuhuoneeseen ja katselin kuinka rumpu pyöri. Minulla ei ollut televisiota, eikä radiota. Puhumattakaan nettiyhteyksistä tai kännykästä. Olin saanut päivän postin joukossa kirjeen, jossa minua pyydettiin työhaastatteluun toiselle puolen Suomea. En tiennyt mitä tekisin. Olin kolme vuotta säntillisesti kirjoittanut hakemuksia saamatta ensimmäistäkään kutsua minnekään. Minulla oli auto, mutta se ei ollut kunnossa.
Siinä istuessani ja katsellessani pyörivää rumpua päätin, että lähden käymään pohjoisessa. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Pääsisin ainakin hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Aloin suunnitella kuumeisesti matkaa. Mylläsin autoa, ja löysin sieltä vanhan GT-kartan. Tutkin reittivaihtoehtoja ja laskin kilometrimääriä. Ehtisin iltapäiväksi haastatteluun, jos lähtisin aamulla aikaisin. Eniten pelkäsin, miten saisin sanan suustani. Osaisinko puhua ja jutella kenenkään kanssa enää mistään.
Kaikkein hölmöintä oli se, että olin hakemassa töitä, jossa minun täytyisi puhua aamusta iltaan muiden ihmisten kanssa. Olinko mielipuoli; oliko koko hanke aivan järjetön. Ajattelin hetken aikaa. Vastuu ei ollut minun, vastuun ottivat ne, jotka minut ehkä valitsisivat. Jos epäonnistuisin, mitä sitten. Olinhan muutenkin epäonnistunut kaikessa mahdollisessa. Enää pahemmin ei voinut käydä.
Seuraavana päivänä vein auton huollettavaksi tuttuun paikkaan sataman laitaan, jossa oli pieni Teboilin huoltoasema. Kytkin ja käsijarru piti saada sellaiseen kuntoon, että autolla uskalsi ajaa. Huoltomies lupasi että homma hoituu heti, vielä saman päivän aikana. Hyrisin tyytyväisyyttä. Viimeinen ja oikeastaan ainoa este lähdölleni seuraavana aamuna oli poistunut.
Heräsin aamulla ennen viittä. Otin suunnan viitostielle, ja kohti pohjoista. Poikkesin pari kertaa kahville matkan aikana, mutta en miettinyt kertaakan mitä oli edessä. Löysin helposti vaaran laen, jolla oppilaitos jonne olin menossa sijaitsi. Olin saapunut juuri ajoissa perille - ja minut kutsuttiin välittömästi rehtorin huoneeseen.
En muista tilanteesta, enkä haastattelusta mitään, mutta seuraavan talven olin opettajana.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 2: "Riita"
Olen kiltti ihminen, ja yleensä suostun melkein mihin tahansa mihin minua pyydetäänkin. Suurin osa ongelmista johtuu samasta syystä. On vaikea oivaltaa milloin täytyy sanoa "Ei" ja milloin "Kyllä". Melkein aina kun päätän, että "Nyt se on loppu", ajoitus epäonnistuu täydellisesti. Siksi olen päätynytkin helpompaan ratkaisuun. Sanon vain "Kyllä".
Viimeksikin kaikki päättyi katastrofiin. Ja tällä kertaa pelkkä toistuvasti sanottu "Kyllä" riitti siihen. Monta vuotta suostuin siihen, että tein töitä paljon huonommilla ehdoilla kuin muut. Olin aina valmis tekemään kaikenlaisia pieniä töitä, usein ilmaiseksi. Ajattelin että kyllä se minunkin vuoroni vielä tulee, kunhan vain olen kärsivällinen. Koskaan minun vuoroani ei kuitenkaan tullut.
Tilanne lähti vyörymään, kun yliopisto ilmoitti ettei tilapäisiä työntekijöitä - joilla ei ole tutkintoa - enää palkata edes hyvin lyhyisiin suhteisiin. Joten minun oli tehtävä tilanteelle jotain, jotta minua voitiin käyttää jatkossakin ja jotta sain pidettyä jalkaa oven välissä. Minulla kun ei ollut tutkintoa vaikka opintoviikkoja kahdenkin tutkinnon edestä.
Luin Helsingin Sanomista viikonvaihteessa, että voin päättää keskeytyneet opintoni. Voin suorittaa välitutkinnon, mitä en ollut aiemmin ajatellut. Soitin heti maanantaina Tampereelle - ja sain tietää muutamien puheluiden jälkeen, että olin käytännöllisesti katsoen valmis. Kunhan kävisin kypsyyskokeessa, ja kirjoittelisin muutaman tekstin.
Onnekseni kaikki sujui kuin rasvattu, ja olin soittanut juuri kreivin aikaan yliopistolle. Sain välitutkintotodistuksen, kandin paperit käteeni viikossa. En kertonut asiasta vielä kelleen, mutta hykertelin tyytyväisyyttäni. Kuvittelin että minuun oltaisiin oikein tyytyväisiä, sillä olinhan oma-aloitteisesti parantanut omaa asemaani työntekijänä.
Käydessäni Tampereella tajusin, että muutaman viikon ankaralla uurastuksella voisin saada maisterin paperitkin pika pikaa plakkariin. Kuuden viikon aikana olin valmistunut ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, mutta en ilmaissut sitä mitenkään ulkoisesti. Mielestäni sopivassa tilanteessa työpaikalla ilmoitin, että "Niin että minä olen sitten nyt maisteri". Kerroin samalla, että voin ottaa nyt vastaan pidempiäkin töitä, jos sellaisia vain tarjotaan.
Mutta kuinkas sitten kävikään! Huomasin jo viikon sisällä, että suhtautuminen minuun oli muuttunut ratkaisevasti. En ollutkaan enää se kiva kaveri, joka auliisti auttoi kaikessa ja teki kaikkea. Minusta oli tullut uhka talon toisille tilapäisille työntekijöille, vaikka en ollut suinkaan havittelemassa muiden töitä.
Vähitellen sain yhä vähemmän ja vähemmän keikkatöitä tehdäkseni. Ja lopulta töitä oli niin vähän, ettei minun ollut enää mielekästä tehdä niitä. Ja kun en muuten ymmärtänyt, toiminnanjohtaja sanoi suoraan, että "Nyt on tilanne se, ettei meillä ole enää mitään tarjolla".
Samaan aikaan yksikköön oli palkattu harjoittelija tekemään samoja töitä, joita olin tehnyt monta vuotta, ja hänen pätevöitymiskoulutuksensa suunnittelijaksi jopa maksettiin. Mutta hän ei ollutkaan maisteri, uhka kelleen - ja ennen muuta hän ei ollut keski-ikäinen mies.
Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja menin kotiin ja ihmettelin, miten tässä näin pääsi käymään. Kaiken lisäksi toiminnanjohtaja oli ollut paras ystäväni. Tai ainakin kuvittelin niin.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 3: "Kosto"
Istun valkoisen neliönmallisen pyöröjalkaisen käytössä kolhiintuneen keittiönpöydän ääressä, turhan ahtaan keittokomeron, keittokomeroa ja yksiötä erottavan verhon, vieressä. Juon aamukahvia mukista, jonka sisäpuolelta on laskettavissa kahden viimeisen viikon kahvinjuontikerrat.
Aurinko paistaa verhottomasta ikkunasta sisään, viistosti selän takaa. Orava juoksee keksi suussa paksua vaahteranoksaa pitkin ja loikkaa talon katolle, kipittää katon poikki kynnet kattoa raapien ja katoaa talon toisesta päästä talon takana olevaan pieneen metsälöön.
Istun ikivanhan harmaan, käytettynä ostetun Olivetti-läppärin edessä, josta näytön nivelet ovat murtuneet ja olen virittänytkin sen sopivasti kirjapinoa vasten. Ylintä kirjaa liikuttelemalla saan käännettyä näytön sellaiseen kulmaan, että pystyn seuraamaan sivulle kapealta näppäimistöltä syntyvää tekstiä.
En muista enää mitä kirjoitin. En mitään kaunokirjallista siihen aikaan. Ehkä runoa, mutta luultavammin taas jotain hakemusta.
Postiluukku kolahtaa. Päivänpostin mukana tulee tänäkin tiistaina pelkkä kaupunkilehti, josta luen kolumnin – jonka takia olen mykistynyt. Luon uuden Word-asiakirjan.
Kirjoitan vastineen yhdeltä istumalta – ja vien sen joskus illansuussa parin kilometrin päässä olevan lehden postilaatikkoon. Mietin ensin vienkö kirjeen sisälle asti, sitten päätän vain jättää kirjeen.
Kokeilen kuitenkin uteliaisuuttani ovea. Se on lukossa.
Vastine on seuraavassa numerossa sellaisenaan. Olen ihmeissäni ja toisaalta iloinen. En uskonut että se julkaistaisiin. Eikä sillä ole oikeastaan väliä. En usko enää että kirjoittamalla voi vaikuttaa mihinkään.
Mitäkö kirjoitin? Se on pitkä tarina mutta sen sanon, että kolumni johon vastasin kosketti henkilökohtaisesti. En muista sanatarkkaan mitä kirjoitin.
Kerroin miten minusta oli ikävä lukea toiminnanjohtajan kolumnia siksi, että ruusuiset kuvaukset koulutuksen vaikuttavuudesta eivät omalta ja muiden työttömien kohdalla pitäneet paikkaansa.
Laadukkaatkaan koulutukset eivät olleet työllistäviä. Ja niistä minulla oli – totta vie - kokemusta muutaman edellisen vuoden ajalta riittämiin. Edes koulutus jonka aikana olin harjoitellut ja tehnyt mainonta- ja markkinointisuunnitelman toiminnanjohtajan yksikölle eivät loppupeleissä olleet meriittiä työllistymisessä. Tätä en tosin kirjoittanut vastineeseen.
Myös yksikön omat koulutukset eivät oikeasti työllistäneet työttömiä, mutta ne työllistivät kouluttajia, jotka olisivat saattaneet olla työtä vailla ilman aikuiskoulutusta ja työvoimakoulutusta. Tätäkään en muistaakseni kirjoittanut vastineeseen. En myöskään sitä, että osa kouluttajista ahnehti itselleen koulutuksia, joista ei pystynyt vastaamaan. Yksikin sanoi opettaneensa samaan aikaan
kolmea eri ryhmää. Sen uskon, ja tiedän.
Kerroin kirjoituksessa yhdestä yksikön omasta koulutuksesta, joka oli työttömiltä kielletty koulutuksen laajuuden takia, mutta johon työvoimaneuvojat saattoivat työaikanaan täydellä palkalla osallistua. Työttömiä uhattiin työttömyysturvan menetyksellä mikäli osallistuvat koulutukseen.
Koulutukseen osallistui kuitenkin kolme työtöntä, asiakkaat ja työvoimaneuvojat rinta rinnan. Työvoimaneuvojia odotti koulutuksen jälkeen palkankorotus. Työttömät jatkoivat työttöminä työnhakijoina. Kävivät koulutuksen aikana ja sen jälkeen ilmoittautumassa työvoimaneuvojille työvoimatoimistossa. Lisäksi työttömät maksoivat oman koulutuksensa, mikä ei ollut ihan halpa.
Kaiken kukkuraksi tämä tarina on, epäuskottavuudestaan huolimatta, tosi.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 4: "Tosi työläinen"
Hän kuului, tosin ei enää silloin samalla tavalla kuin ennen, eliittiin, johon minä en kuulunut. Olimme vastakohtia, hän hyväosainen minua vanhempi nainen, minä pitkäaikaistyötön opinnot keskeyttänyt nuorehko mies. Hän oli tosi työläinen, pidetty vappupuhuja milloin missäkin. Kuopiossa, Mikkelissä, Varkaudessa.
Olen usein miettinyt jälkikäteen, miksi hän alkoi vainota minua, minua kotonani. Asuimme silloin yhdessä. Autoin häntä kaikessa, ihan kaikessa, monissa työasioissa ja hän olisi menettänyt kerran työpaikkansakin, jollen olisi ollut paikalla. Hän ei kuitenkaan koskaan osoittanut mitään kiitollisuutta.
Tämä tarina alkoi siitä, kun hän osti kännykän. Siihen aikaan ei ollut kuin se paksu tummansininen Nokian pulikka, joka juuri ja juuri mahtui naisen käteen. Kysyin miksi hän oli ostanut kännykän, kun meillä oli lankapuhelinkin. Hän ei vastannut. Sanoi ettei se kuulu minulle. Käänsi selkänsä ja meni vessaan. Puhui siellä hiljaa jollekin. Kysyin hänen tultuaan takaisin, miksi hän oli vessaan mennyt. Hän vastasi että en kuulisi mitä puhun. Sanoin ettei tapanani ole kuunnella hänen puheluitaan. Hän ei vastannut.
Yhtenä päivänä hän oli jättänyt puhelinpöydälle papereita. Näin että papereilla ei ollut paljonkaan tekstiä. Näyttivät runoilta ja runoja ne olivatkin. Luin yhden runon ja tajusin heti mistä oli kyse. Illalla sanoin, että hän oli jättänyt runonsa pöydälle. Hän suuttui minulle. Miksi tongin hänen papereitaan. Sanoin että en ollut tehnyt niille mitään. Ne vain lojuivat siinä ja näin, että ne olivat runoja. Hän otti vihaisesti paperipinon ja pani sen laukkuunsa.
Oli kesä hieman ennen juhannusta ja hyvin kiireistä aikaa. Hän sanoi päivällä, että hänen ystävättärensä Tuula oli pitkästä aikaa käymässä Rantasalmella, ja hän haluaisi tavata tämän mutta ei voi. Tapojeni mukaan sanoin, että totta kai voin viedä hänet Poronsalmelle ja autan häntä seuraavana päivänä. Hän ei pannut vastaan vaan alkoi heti valmistella lähtöä. Tuula ja hänen miehensä Esko eivät olleet yllättyneitä tulostamme. Olivat selvästi odottaneet tuloa.
Istuimme terassilla ja Tuula ja Hilppa alkoivat vaihtaa kuulumisia. Esko osallistui keskusteluun. Minulla asiat, joista he puhuivat, olivat vieraita, joten tyydyin katselemaan mäen päältä Haukivedelle. Tiesin että lähistöllä pesi kalasääskiä, mutta niitä ei näkynyt enää illalla. Lokkeja lenteli verkkaisesti rantaviivan tuntumassa, ja napsi vain vähän väreilevän veden pinnasta kaloja.
Matkalla Hilppa moneen kertaan sanoi, että me nyt vain piipahdamme Poronsalmella. Ensimmäiset epäilyni heräsivät, kun Tuula toi pöytään tekemäänsä kotiviiniä. Minulle ei tarjottu, sillä minä olin kuljettaja. Minulle ei tosin tarjottu mitään muutakaan. Ensimmäisen viinipullon kolmikko tyhjensi verkalleen.
Sitten Tuula haki toisen pullon. Sanoin Hilpalle eikö olisi parempi lähteä. Hän sanoi että kai me nyt voidaan vielä vähän aikaa olla. Kului toinen tunti, kolmas, neljäs. Kukaan ei ollut kysynyt minulta mitään tai osoittanut mitään kiinnostusta läsnäolooni. Saatoin joskus sanoa jotain, mutta puheeni aina sujuvasti ohitettiin.
Vähitellen puhe siirtyi paikallispolitiikkaan. Esko oli nuorisolautakunnan jäsen, ja alkoi arvostella yhä äänekkäämmin paikallista nuorisoa. Nuoret sitä ja nuoret tätä. Totesin lopulta että heidän omat tyttärensä olivat samanikäisiä kuin nuoret, joita hän nyt arvosteli. Mistä hän tietää, mitä he tekevät, kun silmä välttää. Kenties he olivat tehneet ne graffitit koulun seinään. Kommenttini tulkittiin selvästi asiattomaksi.
Lopulta päästiin massatyöttömyyteen. Työttömiä oli silloin paljon, enemmän kuin koskaan. Varsinkin koulutettuja työttömiä kolmikko osoitti sormellaan. Sitten he äkkiä tajusivat, että olin yksi heistä, joista he juuri puhuivat. Katsoivat minua ja toisiaan – mutta jatkoivat puhettaan. Sanoin vain, että heidän puheensa on törkeää. Esko hermostui tilanteesta täysin. Hän sanoi ettei kukaan tule hänen kotiinsa arvostelemaan häntä…
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 5: "Verinen sunnuntai"
Se oli sellainen tavallinen musta Melitta kahvinkeitin, johon kuului lasikannu ja kannussa kahva, joka oli kiinni metallirenkaassa ja rengas kuristettuna kannun kaulalle. Mutta ennen kuin olin päässyt kannuun asti, minun oli herättävä ja noustava ylös.
Heräsin tuona heinäkuun aamuna yksin kotona. Hilppa oli jossain. Aurinko oli kääntynyt kohti makuuhuoneen ja olohuoneen suuria ikkunoita, mistä tiesi, että kello oli ainakin yhdeksän. Kävelin makuuhuoneesta keittiöön ja katselin matkalla viimeisen unen viimeisen kelan loppuun. En todellakaan ollut hereillä, mutta pääskysten kirkuna pakotti minut vähitellen vaihtamaan moodia.
Olin yrittänyt peitolla tukkia korvani, mutta aukinainen ikkuna tunki äänet vääjäämättä paksunkin peiton sisään. Sitä paitsi jalkoja alkoi palella kun peitto oli väärin asennettu. Kompuroin lattialle, ja nousin alistuneena ylös. Ja aloitin vaellukseni kohti keittiötä, aluksi silmät kiinni. Unikuvat näkyivät vielä selkeinä luomia vasten. Astelin tuttua reittiä ovesta ulos, eteisen kautta keittiöön.
Sitten avasin silmäni. Puolalainen laiva oli saapumassa satamaan, ja päästi matalan törähdyksen. Päivän aikana se purki pölisevän hiililastinsa melkein keskellä kaupunkia. Katseeni kääntyi kaappia kohti, jonka päällä kahvinkeitin oli niin kuin aina, mutta huomasin heti että kannu oli jossain muualla. Avasin tiskikoneen ja siellähän se oli, mutta kannussa ei ollut kahvaa. Ihmettelin miksi joku oli ottanut kahvan pois. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Kahva löytyi sekin tiskikoneesta.
Yritin painaa kahvan kannun kaulaa vasten ja nuljauttaa paikoilleen. Metallirengas oli kuitenkin niin jäykkä, ettei siitä tullut mitään. Laskin kannun kaapin päälle, ja yritin samaa temppua pöytää vasten. Tulos oli yhtä huono. Aloin kyllästyä ja ärsyyntyä. Jos kahvan sai, irti niin saihan se kyllä paikoilleenkin. Otin kannun jalkojeni väliin lattialla ja aloin hivuttaen painaa kahvaa paikoilleen – ja se näytti onnistuvan.
Sitten räsähti. Lasinen kannu hajosi viiltäviksi, veitsenteräviksi pirstaleiksi, jotka repivät toisen käden kämmenen ja sormien jänteet poikki. Olin yltä päältä veressä. Minua alkoi huvittaa ja naurattaa. Olin vain joitain sekunteja ennen kannun hajoamista toivonut häivähdyksenomaisesti kuolemaani. Ja nyt minulla oli tilaisuus vuotaa kuiviin.
Käärin käteni pyyhkeeseen ja vedin hampaillani kyynärvarteen kiristyssiteen T-paidasta. Olin nukkunut vaatteet päällä, shortsit jalassa ja paita päällä, joten minun ei tarvinnut muuta kuin potkaista lipokkaat jalkaan ja olin valmiina lähtöön. Hetken aikaa harkitsen ambulanssin soittamista, mutta luovuin ajatuksesta. Terveyskeskukseen ja kaupunginsairaalaan ei ollut matkaa kuin kymmenen minuutin kävelymatka.
Kävelin alas kolmannesta kerroksesta ja puiston läpi tielle. Kävelin rauhallisesti kesäaamusta nauttien ja saavuin ensiapuasemalle. Päivystävä lääkäri ohjasi minut heti leikkaussaliin, jossa käteni kursittiin kokoon. Palasin tunnin kuluttua takaisin käsi lastoitettuna ja jatkoin sunnuntaipäivän viettämistä.
Uimaan en tänä päivänä valitettavasti pääse, enkä moneen viikkoon. Onneksi kellarissa saattaa olla vielä se vanha kahvinkeitin. Ja sitten on vielä tuo espresso-keitin.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 6: "Peter Grimes - murhasta syytetty"
Kertomus alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Peter Grimes todetaan syyttömäksi. Hän ei ollut tappanut oppipoikaansa vaan poika oli kuollut kurjien olojensa takia, mihin niin Peter kuin kyläläiset olivat yhtä lailla syyllisiä. Köyhäintalon lapsia huutokaupattiin vähiten tarjoaville niin kuin meillä Suomessa 1800-luvulla.
Muistan hyvin kun olin lukenut Montagu Slaterin libreton, miten se minuun vaikutti. Se vaikutti. Yksilö, työtön ei ole vastuussa tilanteestaan, vaikka häntä siitä ja kaikesta muusta vielä 2000-luvun Suomessa syytetäänkin. Hän on yhtä syytön kuin Peter ja yhtä syytetty kuin Peter. Pahan alku ja juuri.
Peter Grimes asuu pienessä englantilaisessa Boroughin merenrantakylässä, yksinäinen kalastaja jota hänen yhteisönsä alkaa syrjiä. Toki hän kohtelee oppipoikaansa huonosti, mutta hän tekee mitä osaa. Kukaan ei kuitenkaan yritä tehdä mitään sille asialle. Ihmiset vain puhuvat takanapäin, juoruilevat ja ovat pahansuopia. Eivät auta sen kummemmin yksinäistä kalastajaa kuin poikaa.
Luin oopperan librettoa sanakirja kädessä, enkä ymmärtänyt kaikkia kohtia. Kun kuulin ja kuuntelin tarinan CD-levyiltä, Peter Grimesin kohtalo avautui sanoittakin. Häneen, kaltoinkohdeltuun ihmiseen, oli helppo samastua ja kai samastuinkin. Tai ainakin tunnelmaan ja tunteisiin, joita tarina ja musiikki välittivät.
Se oli sinä kesänä jolloin asuin jonkin aikaa yksin Eerikinkadun päässä. Toisessa päässä kadun jatkona oli Olavinlinna. Luin lehdestä kesän oopperoista; ja Peter Grimes löytyi kirjastosta, joka oli Eerikinkadun toisen pään jatkona. Asuin aivan kirjaston vieressä. Vain pieni metsälö ja sinne johtava soratie erotti kerrostalon ja mäen päällä olevan kirjaston toisistaan.
Kyläläiset demonisoivat yksinäistä ja yksin asuvaa miestä, ja leimaavat hänet syyttä suotta murhaajaksi, vaikka ovat itse yhtä syyllisiä tilanteeseen. Toki Peterillä on puolustajansakin kuten koulunopettaja Ellen ja eläkkeellä oleva laivuri.
Illalla kun olin yksin kotona, ikkuna auki, saatoin kuunnella aarioita yksiöni alkovista. Oopperan äänet sekoittuivat pääskysten aaltoilevaan kirkunaan ja monien eri lokkilajien keskiseen konserttiin. Tunsin oloni ylelliseksi, vaikka ainoa ylellisyyteni oli siinä, mitä juuri sillä hetkellä tein. Lentävän hollantilaisen tunnistin entuudestaan, sillä olin nähnyt sen Olavinlinnassa – ja jopa kirjoittanut siitä lehteen. Olin silloin vielä vähän aikaa toimittaja, ja pääsin pressikortilla maksutta esityksiin.
Peter päättää muuttaa kyläläisten käsitykset itsestään, mutta toinenkin oppipoika kuolee kyläläisten jahdatessa seipäineen ja heinähankoineen Peteriä. Poika putoaa kalliolta alas ja kuolee. Kyläläisten raivo ja halu lahdata Grimes sen kuin yltyy. Kylän konstaapelina toimivalla ajuri Hobsonilla ei ole sanansijaa tilanteeseen.
Grimes on epätoivoinen, mutta ei vielä luovuta. Hän haluaa näyttää kyläläisille, ei pahalla vaan hyvällä. Hän lähtee ankaraan myrskyyn veneineen, ja myrskyssä ollut poika kuolee hänkin mikä niittaa kalastajan kohtalon. Kyläläiset eivät halua uskoa onnettomuuteen.
Tarina on absurdi ja niin epäuskottava, että se voisi olla totta. Ihan samalla tavalla kuin minun tarinani. Kuka voisi uskoa, että joku tahallaan lyö itseään huuleen, mikä on kuitenkin karu totuus. En ole koskaan lyönyt ketään, enkä lyö. Silti minua on vaivihkaa syytetty siitä. Sana sanaa vastaan… Ihmisten maailma on todella kummallinen. Edellisenä iltana sama ihminen oli syyttä suotta rynnännyt kimppuuni nyrkein – ja seuraavana päivänä hän syyttää minua omasta teostaan. Ei sellaista voi kukaan uskoa. Varsinkaan kun en ollut antanut aihetta mihinkään. Hilppa raivosi itselleen, omien tekojensa takia, mutta projisoi vihansa minuun.
En alentunut tekemään sitä samaa, mitä hän teki minulle. En ryhtynyt uhriksi, mutta en myöskään suostunut syylliseksi.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 7: "Kävelemisen taito"
Kävelemme omia jälkiämme takaisin autolle. Hilppa harppoo edellä. Astelen rauhallisesti nauttien kesäyössä jokaisesta ottamastani askeleesta ja siitä mitä näen ympärilläni yön hämäryydessä. Lepakoita lentelee järven yllä, ja kiiluvia silmiä näkyy siellä täällä. Kenties kettu tai mäyrä seuraa outoja kulkijoita. Linnutkaan eivät ole vielä vaienneet.
Välillä Hilppa pysähtyy ja haukkuu minut pahimmilla voimasanoilla mitä juuri silloin sattuu keksimään. Ja jatkaa sitten mutkitellen matkaansa puhisten raivosta. Performanssia kestää koko matkan. Muutaman kerran vaivaudun vastaamaan. Totean vain etten ole tehnyt mitään minkä takana en olisi koska tahansa. Olen sanonut vain mielipiteeni. Siihen minulla kai on oikeus. Kun huomaan, ettei Hilppa edes yritä keskustella, pidän parempana olla hiljaa.
Hilppa ei ole yhtään rauhoittanut saavuttuamme autolle. Ennemmin päinvastoin. Hän alkaa kiukutella kuin pieni lapsi ja sanoo, ettei tule minun autooni. Hän ei voi tulla autoon sellaisen ihmisen kanssa, joka arvostelee hänen parhaita ystäviään. Sanon etten ole arvostellut hänen ystäviään, vain heidän puheitaan, missä oli paljonkin arvostelemista. Hilppa ei vaivaudu vastaamaan, ja keskustelemaan itse asioista.
Tärkeää tuntuu olevan se, että minun olisi pitänyt olla vain hiljaa ja kuunnella, kun minua tunti toisen jälkeen provosoidaan sanomaan jotain harkitsematonta. Pahinta kai oli, etten provosoitunut kertaakaan, mutta sanoin asiasta, kun sen aika tuli. Paljastin vahingossa heidän naurettavan juonensa, jonka tarkoitus oli osoittaa miten henkisesti alamittainen olio olen. Asetelma kuitenkin kääntyi heidän kannaltaan yllättäen päälaelleen. Olin koko ajan tilanteen tasalla muun muassa siksi etten juonut lasiakaan viiniä, jota minulle tosin ei edes tarjottu…
Mieleeni eivät tulleet enempää eivätkä vähempää kuin kansallissosialistit, jotka nihiloivat kaikki muut paitsi itsensä, konservatiivit ja kristityt tukijansa. Pahiksia olivat kommunistit, sosialistit, työttömät, vammaiset, vanhukset, juutalaiset ja muut ei-arjalaiset. Paradoksi vain on että nämä ihmiset ovat merkittävissä asemissa SKDL:n sosialisteissa, nykyisessä Vasemmistoliitossa, jotka tietysti ovat Suomen mittakaavassa kansallisia sosialisteja... Nyt olen tietysti ilkeä mutta aiheesta.
Lopulta kysyn Hilpalta mitä hän aikoo tehdä. Tilaako hän taksin Savonlinnaan vai jää Poronsalmelle ystäviensä luokse yöksi. Hilppa ei sano mitään vaan avaa vihaisesti auton oven ja istuutuu auton etupenkille.
Ensimmäiset sadat metrit Hilppa istuu äänettömänä etupenkillä, sitten hän aloittaa raivoamisensa uudelleen. Hän alkaa molemmin käsin mättää minua käsillään ja yritän toisella kädellä suojata kasvojani. Sanon vain että lopeta muuten olemme kohta metsässä.
Hilppa lopettaa riehumisensa hetkeksi. Sitten hän yllättäen avaa vauhdissa auton etuoven. Vähän matkan päässä on Järvi-Sydämen mökkikylän lyhtypylväs, mihin ovi on osua, mutta onnistun viime tingassa väistämään.
Hän hyppää autosta ulos, horjahtaa ja konttaa tienpientareella sanoen, että hän liftaa kohtiin. Sanon etten jätä häntä yöksi tien päälle. Hän kuitenkin aamulla syyttäisi minua siitä, että olen jättänyt hänet heitteille.
Hilppa raivoaa mielipuolisesti. Otan hänestä kiinni ja painan maahan. Sanon että rauhoitu. Hilppa rauhoittuu. Sanon että päästän hänet irti vasta, jos hän lupaa tulla auton ja istua rauhassa Savonlinnaan asti. Hilppa lupaa kun ei muuta voi.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 8: "Ihmisarvon lopullinen menetys"
Karvako se oli joka katkaisi kamelin selän? Kenties yritin estää saman tapahtumasta itselleni. Ajoin pääni partakoneella muliksi. Olin yksin kotona. My master alias kiharakarvainen, suklaanruskea Sidi-kissakaan ei ollut kotona.
Tuntui että elämä oli tihentynyt muutamaan viime minuuttiin, eikä sen ulkopuolella ollut enää mitään. Hetki oli apocalypse now. Loppu. Tuho ja tuhon jälkeinen alku häämötti edessä.
Olin kaivanut esiin kuva-arkistoni,valokuvien negatiivit ja kirjoittamani jutut ja artikkelit, jotka olin jostain syystä säilyttänyt. Kuvia ja negatiiveja oli kaksi muovipussillista. Survoin ne yhtenä myttynä pusseihin ja vedin pussien suut tiukasti kiinni. Paperit revin usean paperin nippuina pitkiksi suikaleiksi kuin paperisilppurilla ja panin ne mustaan jätesäkkiin.
Se siitä sitten. Olin todella väsynyt. En itseeni vaan tähän äitieni maahan, joka ei ollut ollut minulle mikään lottovoitto, enkä - tasapuolisuuden nimissä - minä ollut lottovoitto sille. En syyttänyt ketään niin kuin se syytti minua pitkittyneestä työttömyydestäni. Syytin enintään itseäni. En ollut pystynyt parempaan, mutta en ollut myöskään luovuttanut.
Olin vasta aloittamassa kirjoittamista, mutta en tiennyt miten pystyisin siihen, sillä jaksoin työskennellä kerrallaan vain kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen minun täytyi levätä puoli tuntia.
Ajattelin positiivisesti. Jos pystyn työskentelemään vuorokaudessa edes pari tuntia, se riittää minulle oikein hyvin. Viisi kuusi liuskaa päivässä tarkoittaa, että saisin työni ehkä kuukaudessa valmiiksi niin kuin sitten kävikin. Lopputulos oli keskinkertainen, mutta tärkeintä oli saada työ valmiiksi. Työ oli myös niitti monelle ihmissuhteelle. Ne eivät kestäneet minun menestystäni, edes vähäistä.
Minulla oli luuserin leima otsassani, eikä sen vuoleminen iholta onnistunut noin vain. Vanhan leiman tilalle tuli toinen leima, joka oli entistä pahempi ja sitä leimasi kuolemansynneistä toinen eli kateus. Aloin henkisesti valmistautua pahimpaan, joka oli tulossa. Kaikki kärjistyi yllättäen tavallisena arki-iltana joitain viikkoja myöhemmin, kun vein Hilpan vierailulle Poronsalmelle ystäviensä luokse. Minut yritettiin panna kunnolla kyykkyyn niin kuin vain köyhät voi panna kyykkyyn. Yritys ei onnistunut kovin hyvin, sillä olin aavistanut mitä tuleman piti.
Jälkikäteen minua huvitti koko tilanne. Ainoa asia mitä minulle lopulta pystyttiin tekemään oli se, että minut kuvaannollisesti heitettiin pihalle. Tosin olimme Hilpan kanssa jo muutoinkin lähdössä niin kuin viimeiset kolme neljä tuntia.
Oli masentavaa huomata olevansa päätä pidempi ihmisiä, joita oli aiemmin katsonut ylöspäin. Mietin usein jälkeenpäin, millaisella ymmärryksellä meitä suomalaisia oikein johdetaan. Ainakin vasemmiston kannattajat ovat vähitellen huomanneet, etteivät heidän puolueensa aja enää huonoimmassa asemassa olevien asioita. Sama luokkajako näkyy jopa perheiden sisällä niin kuin minun tapauksessani.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 9: "Anne-Mari - kuvataiteilija"
Anne-Mari oli tuskin kolmekymmentävuotias, kun Ateneumin taidemuseo osti joukon hänen töitään. Anne-Mari kertoi, että muutkin museot olivat niitä ostaneet. Taiteella ei kuitenkaan elänyt tai Anne-Mari ei elänyt. Siksi hän oli tullut Savonlinnaan tilapäiseksi opettajaksi opettamaan opettajaopiskelijoita.
Seurasin Anne-Marin vähäilmeisiä kasvoja. Hän puhui ansioistaan kuin mistä tahansa luonnollisista asioista. Samaan hengenvetoon hän puhui akateemisesta pätkätyöläisyydestä. Se oli asia mikä meitä yhdisti. Anne-Mari tiesi, etten ollut koskaan opettanut, edes vakavasti harkinnut koko asiaa. Eräänä päivänä kun näin hänet taas ohimennen – näimme lähinnä ohimennen kadulla – hän ehdotti, että opettaisin yhdelle hänen ryhmälleen päivän mediakasvatusta.
Katsoin vähän aikaa ihmeissäni Anne-Maria, mutta hän tuntui olevan tosissaan. Sanoin että mikä ettei, mutta en uskonut selviäväni siitä. Minä olen koko ajan mukana, hän sanoi. Mietin miksi hän tekisi jotain tällaista lähes tuntemattomalle ihmiselle. Siinä ei tuntunut olevan mitään mieltä. Ja totta kai saat palkan siltä päivältä. Minä hoidan asian. En voinut muuta kuin suostua. Eikä minua enää tarvinnut sen enempää suostutella.
Anne-Mari oli minua vain vähän vanhempi, mutta hänellä ole varma ote tekemisessään. Odotin peloissani opetuspäivää, ja lievensin pelkoani suunnittelemalla päivän mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Olin keskustellut Anne-Marin kanssa siitä, mitä kaikkea päivä voisi pitää sisällään. Hän ei halunnut puuttua päivän sisältöihin kovin tarkkaan vaan antoi minulle vapaat kädet. Sain päättää miten tunnit käytin opetussuunnitelman puitteissa niin kuin oikeat opettajatkin.
Kun saavuin opettajankoulutuslaitokselle, opiskelijat olivat jo luokassa samoin Anne-Mari. Hän hymyili rauhoittavasti ja sanoi istuskelevansa jossain takana, ja saattoi lähteä välillä poiskin. Jos tulee ongelmia, niin minä autan. Niin hän tekikin. Tauolla hän antoi palautetta puheistani ja tekemisistäni, ja tajusin, miten tarkka havainnoitsija ja mainio pedagogi hän oli. Minulle tuli vahva osaamisen ja onnistumisen tunne, vaikka myös korjattavaa löytyi. Iltapäivän viimeiset tunnit hän oli työhuoneessaan.
Savonlinnassa ollessani sain kaksi muutakin tilaisuutta, kaksi lyhyttä kurssia pitääkseni. Toinen oli Tanhuvaaran urheiluopistossa, toinen Avoimessa yliopistossa. Molemmat olivat ympäristöaiheisia kursseja. Ilman Anne-Maria en olisi löytänyt elämääni tätä uutta juonnetta. Ympäristöopetus poiki ajatuksen siitä, miten voisin laajentaa ympäristöopintojen kurssia aina jatko-opintotyöksi saakka.
Viimeisenä vuonna Savonlinnassa kirjoitin pitkälti kurssimateriaalin pohjalta, sitä muokaten, opinnäytteeni, mikä puolestaan poiki sen, että pääsin lähtemään pois Savonlinnasta työn perässä Kainuuseen. Ajatukseni palaavat toisinaan Savonlinnaan, siihen miten pienestä kaikki elämässä on kiinni. Että tapaa oikealla hetkellä oikean ihmisen. Enkelin. Enkeli Anne-Mari oli vaikken enkeleihin uskokaan.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 10: "Jali - tulevaisuuden tutkija"
Varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Jali ei pyrkinyt ennustamaan tulevaisuutta, vaikka oli tulevaisuuden tutkija. Hän tyytyi nykyisyyteen. Aina ei ole helppoa sanoa edes miten asiat ovat. Sen osoitti ekoläänihanke, jonka projektipäällikkönä Jali oli neljä vuotta. Jali ei aina tiennyt edes missä mentiin, mikä oli hänen asemansa - ja olisiko hänellä seuraavana päivänä työpaikkaa. Totuuden nimissä on sanottava, ettei hänen paikkansa oikeasti ollut uhattuna, vaikka siltä näyttikin. Hänellä oli määräaikainen työsopimus.
Seurasin fyysisesti läheltä, näkymättömänä, tapahtumia. Kuulin miten naiset juonivat Jalin päänmenoksi. Olivat sitä mieltä, ettei Jali tehnyt riittävästi, ollut tehtäviensä tasalla. Mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä, se ei minulle selvinnyt. Toisaalta - hän oli päällikkö, vaikkakin ilman alaisia. Työryhmä, johon Hilppa ja Tuula kuuluivat, ohjasi ja linjasi. Minulle tuli sellainen tunne, että he haukkuivat väärää puuta, vaikkei Jali toisaalta mikään ruudinkeksijä ollut. Itseään heidän olisi pitänyt arvostella ja ryhmän johtoa.
Neljän vuoden ajan Jali paneutui syvällisesti siihen, mikä teki ja mikä tekisi Etelä-Savosta muuta maata ekologisemman. Jali oli koko neljän vuoden aikana hyvin aktiivinen. Hän loi ja ylläpiti maakunnan laajuista verkostoa, kulki kuin lähetyssaarnaaja ympäri maita ja mantuja. Ennen muuta hän kirjoitti paljon lukemattomiin lehtiin ja teki hanketta tunnetuksi maakunnan ulkopuolella.
Hallinnollisesti hanke liitettiin yliopiston yhteyteen kahden viimeisen vuoden aikana. Tällöin minä tulin kuvioon mukaan omalta pienen pieneltä osaltani. Vuonna 1994 kirjoitin yhdessä Jalin kanssa lyhyen ja tiiviin raportin hankkeesta, jonka Hilppa jyräsi. Raportissa ei ollut raporttina mitään vikaa. Se kertoi kaiken olennaisen.
Oma tekemiseni rajoittui tiedotuslehden tekemiseen, jonka ideoin ja toteutin. Olinhan entinen lehtitoimittaja. Taitoin lehden, valokuvasin, kirjoitin jutut ja artikkelit, osan ilmoituksista tein itse ja osan hankin kulujen peitoksi, hoidin suhteet painoon ja lehden jakelun maakunnan sisällä. Tein yhteensä neljä lehteä kaksi vuodessa, joka oli ikään kuin hankkeen käyntikortti sinä aikana. Palkkioksi sain muutamia satasia, mutta teinkin työtä ylläpitääkseni ammattitaitoani ja hankkiakseni referenssiä, josta tosin ei myöhemmin ollut hyötyä - tai edes iloa.
En ollut paljon tekemisissä Jalin kanssa, vaikka liikuin saman talon sisällä lähes päivittäin, jossa Jali työskenteli. Tosin ei hänkään usein ollut paikalla. Jollain tavalla pidin Jalista, paljonkin varsinkin silloin, kun näin miten hänen kimppuunsa toistuvasti käytiin. Vaistomaisesti puolustin häntä hyeenoilta, heikompaa. Muut eivät olleet ihan reiluja häntä kohtaan. Asioista ei keskusteltu avoimesti vaan juoruttiin ja puhuttiin pahaa takanapäin. Tuli sellainen tunne, että varsinkin Hilppa oli kateellinen Jalille tämän työn ja palkankin takia. Hilpan mielestä Jalin olisi alun pitäenkin pitänyt tehnyt asioita toisin, mutta hän ei ollutkaan Jali. Jali teki mitä osasi. Ja myös Jali hyppäsi liikkuvaan junaan. Astui pöytään joka hänen eteensä oli katettu vuosia aiemmin.
Jalista minulle tulee ensimmäiseksi mieleen hänen macinsä ja se onneton hiiri, jonka avulla hän työskenteli. Katselin melkein hurmioituneena hänen työskentelyään. Miten joku voi käyttää tuollaista hiirtä, jonka kuula ei pyöri kuin satunnaisesti. Mutta Jali oppi käyttämään tuota täysin käyttökelvotonta kapistusta. Siihen tuskin kukaan muu olisi pystynyt, ja ainakaan minun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt.
Lopulta minun on pakko kysyä, onko Jali harkinnut hankkia uuden hiiren. Ujosti ja vähän häpeillenkin hän sanoo, että on ... mutta tuleehan tälläkin toimeen. Tuleehan? hän katsoo minuun kysyvästi.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 11: "Arja - toimistosihteeri"
Arja oli ainoa jolla oli aina kaikki langat käsissään. Hän tiesi mitä tahtoi ja eteni aikataulussa kuulutusten mukaan kuin juna kiskoja pitkin asemalta toiselle. Arja alkoi seurustella teinityttönä tulevan miehensä Jamin kanssa, ja he menivät naimisiin vihdoin, kun kummatkin olivat ohittamassa kolmenkympin rajapyykin. Nyt tai ei koskaan.
Muistan kuinka häissä katselin hymyilevää paria, ja näin mielessäni, ettei tämä liitto tulee kestämään kauaa. En tiedä mistä vaikutelma syntyi. Näin kuvina mielessäni sen, mikä tapahtui paljon nopeammin kuin kukaan saattoi uskoa - vähiten varmasti he itse. Parin kuukauden kuluttua tuore aviopari oli jo eronnut.
Muistan aamun kun Arja kertoi kylmän rauhallisesti heidän erostaan, vailla vihaa tai katkeruutta. Totesi vain tapahtuneen. En osoittanut minkäänlaista yllättyneisyyttä tai sanonut mitään merkittävää. Ehkä totesin, että vai niin pääsi käymään. Saatoin myös todeta, mitä aiot seuraavaksi. Jotainhan siinä tilanteessa täytyi sanoa. Ehkä lausuin muutaman lohduttavan sanan. Tiesin kuitenkin, ettei Arja ollut sellainen ihminen, joka kaipasi sääliä tai surkuttelua tapahtuneen takia.
Arja oli nähnyt elämässä niin paljon kaikenlaista, ettei tämäkään asia tullut hänelle enää kovin suurena yllätyksenä, minkä hän sanoi myös ääneen. Juuri siksi, hänen vahvuutensa takia, ihailen Arjaa ehkä enemmän kuin muita tuntemiani ihmisiä. Hän on elämän selviäjiä, ja kun olot ovat suotuisat, hän pystyy mihin tahansa. Parasta Arjassa on se, että hän osaa katsoa asioita niin itsensä kuin muiden kannalta, mikä taito esimerkiksi poliitikoilta ja muodollisesti ylenpalttisen sivistyneiltä ihmisiltä puuttuu. Hän on nykyaikainen kansannainen ja ylpeä itsestään. Häntä ei voi katsoa kuin ylöspäin.
Jami oli sinä iltana tunnustanut, että hänellä oli Tanhuvaaran urheiluopistolla toinen nainen, kun Arja oli häntä hieman kovistellut. Ja se oli siinä sitten. He päättivät erota yksimielisesti ilman suurempia tunteiden kuohuja. Avioliitto oli vain välttämätön välivaihe ennen lopullista eroa. Se oli siirtymistä rakkauden haudalle. Kenties kostona eksälleen tai loukatulle ylpeydelleen Arja oli vähän aikaa suhteessa itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Koska Jami oli ollut Arjan elämän mies, hän päätti elää loppuelämänsä yksin. Sitä ei tarvinnut sanoa ääneen. Sen tiesi jokainen joka tunsi hänet.
Arjan ja Jamin välillä oli samanlainen luokkaero kuin minun ja Hilpan välillä. Huomasin sen jo aiemmin. Se oli varmasti yksi tärkeä syy eroon. Jami oli hyväosaisten vanhempien ainoa lapsi.
Opiskellut merkittävässä amerikkalaisessa yliopistossa ja oli huippu-urheilija. Arja oli vain tavallinen kansannainen myös tavoiltaan. Ei hänestä ollut piireihin niin kuin Susannasta, joka oli sporttinen ja edustava itäsuomalainen Astuvansalmen amatsooni, joka tunsi suomalaisen yläluokan tavat.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 12: "Jouni - luonnontieteilijä ja kehitysjohtaja"
Jouni on minun miellekartassani suuri suomalainen, jollainen ei Risto Ryti tai C.G.E. Mannerheim voi olla. He ovat ihmiskunnan historian valossa suuria rikollisia, eikä siitä asiasta voi olla montaa mieltä.
Jouni oli 90-luvun puolivälissä yksi neljästä tunnetuimmasta suomalaisesta tutkijasta maailmalla. Hänen tutkimuksiinsa viitattiin satamäärin artikkeleissa, tutkimusraporteissa ja väitöskirjoissa. Silti hänet johdonmukaisesti sivuutettiin virantäytöissä. Hän sai tyytyä toissijaisiin asemiin dosenttina. Lopulta hänet siirrettiin sivuun yliopiston Savonlinnan yksiköiden kehitysjohtajaksi, mikä ei häntä paljon haitannut.
Hän oli ensimmäinen ihminen, joka minun pienoismaailmassani katsoi maailmaa elollisen luonnon näkökulmasta. Hän jaksoi muistuttaa ihmisen mitättömästä roolista Telluksella.
Ihmistä ei jää tällä pallolla kaipaamaan kuin ihmisen omat loiset: päätäi ja lapamato. Taidokkaasti hän ilmaisi ajatuksensa aina sopivissa yhteyksissä shokeeraten kuulijansa - ja sai aikaan naurun hyrskähdyksiä.
Savonlinnaan Jouni muutti avioeron jälkeen. Hän jätti miljoona-asuntonsa vaimolleen ja tuli lähes tyhjätaskuna vieraaseen kaupunkiin. Tosin kaupunki oli tullut hänelle vähitellen tutuksi ennen muuttoa, sillä hän kävi säännöllisesti Kylpylähotelli Casinossa kuntoutuksessa.
Casinolla hän tutustui toiseen vaimoonsa, joka oli häntä puolta nuorempi fysioterapeutti. Lailan ansiosta Jouni pystyy kävelemään ilman keppejä, joita hän tarvitsi lapsuuden polion jäljiltä. Vielä vuosien jälkeen Jouni ja Laila ovat hyvin rakastuneita toisiinsa. Onni näkyy kummankin kasvoista. Jos joku ihminen täytyisi valita omaksi ihanteekseen, se olisi luultavasti Jouni. Tosin hänellä ovat omat heikkoutensa, niin kuin kaikille ihmisillä.
Jouni erikoisala on puunajantieto. Hän on ensimmäisiä ilmastotutkijoita, jotka ovat puiden vuosilustoista tutkineet ilmastonmuutosta, joka viimeiset parikymmentä vuotta on ollut kaikkien ympäristötietoisten ihmisten huulilla.
Dosenttina Jouni on kasvattanut sukupolven nuoria tutkijoita, joista muutamat ovat työskennelleet pienessä ekotieteiden tutkimusyksikössä Savonlinnassa. Tuomas on yksi nuorista miehistä, jotka Jouni otti siipiensä suojiin. Alkoholisoitunut, työtön biologi löysi itselleen elämänuran ilmastotutkimuksesta. Nyt hän on tohtori ja kiertää maailmaa alan seminaareissa.
Kerran vahingossa pääsin näiden puuntutkijoiden matkaan tutkimusapulaiseksi kairaamaan Karjalan mäntyjä Venäjän puolelle. Jouko kysyi lähtisinkö mukaan, kun oikea tutkija oli juuri ennen lähtöä sairastunut. Sanoin heti että mikä ettei. Enkä katunut tuota huikeaa matkaa ikimäntymetsään. Metsiin jollaisia ei Suomessa ole kaskikulttuurin takia vuosituhanteen ollut.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 13: "Mitätön, pelkkä mies"
Olen mitätön mies. Niin mitätön mies. Mi-i-i-tä-ä-tön. Säkeet soivat radiosta, mutta - aprillia - en se ole minä, muttei minulla myöskään ole isoa egoa. Mahdun oikein hyvin ovesta sisään, enkä mene raamit kaulassa ulos, kun en saa tahtoani läpi. En ole edes ylipainoinen, ainakaan paljon, ainakaan koko aikaa. Kesällä uin paljon ja pyöräilen ympäri vuoden.
Toisinaan kuljen pitkin metsiä. Sienestän ja marjastan ja aistin kuin eläin ympäristöä. Nostan pääni pystyyn, käännän hieman takakenoon - ja haistelen. Ihmisiä. Otan askeleen sivuun ja tarkkailen paikallani puun takana. Kun ne ovat menneet ohi jatkan äänetöntä ja näkymätöntä matkaani Siwaan.
Olin 90-luvun alussa onnekas työtön, jos työtön voi olla onnekas, siksi että on työtön. Rikon kaikkia niitä myyttejä, joita 2000-luvun poliitikoillakin on työttömistä. Enkä ollut millään tavoin poikkeuksellinen. Ne kymmenet ja sadat, joihin tutustuin tuona aikana työvoimakoulutuksissa ja kyykytystilaisuuksissa olivat samanlaisia.
Myytit palvelevat vain yhteiskunnan hyväosaista enemmistöä ja vallanpitäjiä, jotka haluavat tehdä itsensä tärkeiksi. Rahastavat valtiota ja kuntia palkkioillaan ja siirtävät ryöstämiään varoja Cayman-saarille, Sveitsin pankkeihin ja Espanjan aurinkorannoille. Tätä ei kukaan uskaltanut sanoa silloin ääneen, eikä vieläkään.
Työttömyyteni huipentui, mutta ei päättynyt, konferenssiin Savonlinnassa, johon sain onnekseni osallistua ja joka poiki paljon uusia pieniä tilaisuuksia pienelle postimerkin kokoiselle ihmiselle, jota ei kukaan - vähiten oma kissa - nuoleskele.
Väinö kävelee keppeineen entisen Osuuskunta Tuotteen portaissa vastaan kauniina kevätpäivänä. Vastarannalla pilkottaa Kasinosaaret ja välissä väikkyy keväinen Saimaa. En tunne miestä, mutta alan puhutella häntä. Valitettavasti meillä ei tässä talossa ole muuta hissiä kuin tavarahissi talon takapuolella. Väinö vakuuttaa, että hän pystyy kipuamaan sata porrasta, vaikka kulkeminen näyttää vaivalloiselta. Kysyn voinko jotenkin auttaa. Hän antaa salkkunsa minulle. Kuljemme yhtä matkaa ylös.
Väinö on tullut neuvottelemaan Vammaiset kansalaiset itsenäisessä Suomessa - tapahtuman järjestämisestä Hilpan ja Jounin kanssa.
Yliopiston halpana työrukkasena teen Väinön ja historiaseuran toiveiden mukaista materiaalia pöytäpainomenetelmällä. Julisteita, käsiohjelmia, esitelmien tiivistelmäjulkaisun. Seminaarin jälkeen kokoan esitykset yhteen, ja toimitan niistä julkaisun. Samaan diiliin kuuluu historiaseuran lehden suunnittelu ja tekeminen pienlehtenä. Lisäksi kirjoitan lehtiin pari artikkelia ja teen ilmoituksia ja tiedotteita.
Kylpylähotelli Casinolla puhujapönttöön nousee ensimmäisenä taloushistorian professori Erkki Markkanen. Hänen puheensa on järisyttävä, muistan sen sävyn vieläkin. Hän puhuu tunteikkaasti ja painokkaasti. Markkanen osoittaa, miten hyvinvointi-Suomi syntyi pakosta. Poliitikot tekivät vain mitä heidän oli eri tilanteissa pakko tehdä. Heidät olisi voinut korvata virkamiehillä. Lopuksi hän toteaa, että ilman poliitikoitakin - siis Venäjän vallan alla - Suomi ei luultavasti poikkeaisi paljon siitä, mitä se on tällä hetkellä. Talouselämällä on oma logiikkansa. Poliitikot ovat olleet kilpailukyky-retoriikkoineen vain suurten yritysten ja markkinavoimien juoksupoikia ja -tyttöjä.
Otan sormet hikisinä lehtikuvia Markkasesta ja yleisöstä, jota on Casinon tupa täynnä. Mediaa ei paikalla kuitenkaan näy. Ainoa toimittaja on KELA-lehteen juttuja tekevä free lance -toimittaja. Itä-Savo -lehden toimittaja ei ole vaivautunut paikalle, vaikka tapahtumasta kirjoittaakin.
Istun hetken aikaa iltapäivän aikana Erkki Markkasen kanssa samassa pöydässä kahvilla. Hän tuntuu hyvin melankoliselta ja elämästä luopuneelta ihmiseltä. Joidenkin vuosien kuluttua hän tekee itsemurhan, mikä panee miettimään.
Ehkä on hyvä, etten tiedä riittävän paljon asioista. Ehkä on hyvä, että vain aistin tunnelmia ja haistelen ilmaa kuin eläin - ja rakastelen rakkaani kanssa hänen Kallion vuokra-asunnossaan.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 14: "Tarpeettomuuden ydin"
Minusta tuli työtön paska, ties monennenko kerran, lyhyen mutta verisen taistelun jälkeen. Sain kommunisteilta ja siinä sivussa muiltakin turpaani. Hilpaltakin ja hänen aatetovereiltaan. Yritin pitää hengissä heidän ainoan itäsuomalaisen maakuntalehtensä. En muutoin kun säilyttääkseni työpaikkani ja toimeentuloni. Itse en tunnusta muuta väriä kuin kalpean kuultavan sävyn kasvoillani ja pakkasen pureman aiheuttaman ahavoituman. Kasvoistani en ole koskaan piitannut. Olen kasvoton mies. Monet kerrat kasvoni menettänyt.
Olin lehden ainoa aluetoimittaja. Halusin laajentaa lehden levikkiä, tehdä siitä ilmaisjakelulehden ja luopua vanhakantaisesta puoluelehti-imagosta. Ja siinä sivussa muuttaa toimituspolitiikkaa. Turpaan tuli. Eikä minua kukaan puolustanut, ei ennen eikä jälkeen. Harmittelivat vain että lehti meni fatalistisesti konkurssiin, pahin manaamani vaihtoehto toteutui. Väitin ja väitän että niin ei olisi tarvinnut käydä. Minua, paskaa, ei kuunneltu.
Viimeisenä symbolisena tekona asetuin päätoimittajaehdokkaaksi juopon vuosikymmeniä lehden tuolia kuluttaneen päätoimittajan siirryttyä vihdoin sairaseläkkeelle. Ja siihen loppui lyhyt kananlentoni. Sain mitä kerjäsin. Työttömyyteni. Lehti oli muutaman kuukauden kuluttua sekin konkurssissa, joten uin uppoavasta laivasta rottana ulos.
En usko minkäänlaiseen näkijyyteen, mutta minulla on ikävä taipumus nähdä toisinaan asioita etukäteen. Se on harmillista ja kiusallista, mutta en usko että siinä on mitään mystistä. Jotkut vain osaavat yhdistellä asioita toisella tavalla kuin muut. Tunnistaa pieniä signaaleja. Olen tietoisesti vaientanut tätä puolta itsessäni muun muassa jättämällä lukematta päivän lehtiä ja katsomatta viikkokausiin televisiota. Olen halunnut tyhmistää itseäni ja tehdä itseäni sillä tavalla ehkä vähän onnellisemmaksi. En usko että olen onnistunut siinäkään kovin hyvin. Olen tuomittu tarpeettomaksi luuseriksi niin kuin pihani varikset, jotka käyvät minua aina välillä tervehtimässä. Tosin uskon että variksia tarvitaan.
Uskon että on tärkeää, että aamulla varikset ovat onnistuneet levittämään nakkikioskin roskakorin käärepapereita ympäriinsä. Ja ovat saaneet oman-siiven-oikeudella itselleen ilta-aterian. Uskon että on oikein ruokkia variksia kaikista kielloista huolimatta. Uskon variksiin ja kaikkiin maailman lintuihin. Uskon evoluutioon ja siihen, että linnut tulevat ja kaappaavat vallan. Uskon että linnut ovat ihmisiä parempia lentämään ja lennättämään unelmiakin. Uskon unelmiin ja Viiviin. Uskon rakkauteen ja rakastan vain Viiviä niin kuin hänkin minua. Hän ei vain ehkä tiedä sitä vielä.
Viime viikolla kohtasin kirjaston parkkipaikalla töihin tullessani vieraan variksen. Sekään ei tuntenut minua. Käännyin kadulta jyrkästi takapihalle, emmekä kumpikaan huomanneet toisiamme ennen kuin oli liian myöhäistä. Varis - kutsun sitä vaikka inhimillistäen Teuvoksi - oli keskittynyt muovisen ateriapakkauksen salaisuuteen. Ajoin polkupyörällä melkein Teuvon kumoon, mutta se väisti taitavasti ja minä toiseen suuntaan.
Muovinen rasia oli niin iso, ettei Teuvo pystynyt lentämään sen kanssa pitkää matkaa. Sen täytyi tyytyä setvimään ongelmaansa keskellä parkkiruutua Hämeen linna naakkaparvineen pilkotti puiden lävitse aamuauringossa vastarannalla. Olin mielissäni, ettei Teuvo häiriintynyt olemassaolostani tai kokenut minua uhkaksi. Viisaana lintuna se kuitenkin piti hajuraon sitä seuraavaan toisen eläinlajin edustajaan, joka oli tunnetusti arvaamattomampi kuin se itse.
Katselin Teuvon työskentelyä haltioituneena ja pidin omaa kirjastotyötäni mm. Häme Wikiin kirjoittamista mitättömänä verrattuna variksen ankaraan ponnisteluun ravintonsa eteen. Lopulta Teuvo onnistui ja sai aamuateriansa. En olisi itse pystynyt yhtä hyvään suoritukseen, sillä niin hankalia nuo muoviset rasiat ovat käyttöliittymineen loppukäyttäjän kannalta. Oli sitten kyse variksesta tai ihmisestä.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 15: "Kissan elämää - ja vähän ihmisenkin"
Kuusiviikkoinen kissanpentu nukkui tyytyväisenä maiharina sisällä, kun saavuimme Parikkalan asemalle. Olin adoptoinut kissan käydessäni Hämeenlinnassa. Oudon näköisen otuksen omistajat olivat joutuneet luopumaan siitä lasten allergian takia. Tullessamme pakkasilmaan kissa äkkiä havahtui. Se työnsi päänsä povitaskustani esiin ja katseli ympärilleen ja veti sitten päänsä takaisin takin sisään.
Kävelin puisen asemarakennuksen ovesta sisään ja istuin penkille odottamaan bussia, joka veisi meidät Savonlinnaan. Kissa kömpi syliini - ja nopeammin kuin ehdin aavistaa, se oli hypännyt vieressäni olevan kelsiturkkisen naisen niskaan. Nainen päästi spontaanin parkauksen, mutta rauhoittui, kun huomasi että kyseessä oli vain pieni kissa. Luulin että se on joku marakatti mutta kissahan tämä taitaa olla! Nainen oli vetänyt kissan niskastaan syliinsä.
Mitä ihmeen rotua tämä oikein on? Kiharat karvat ja ohut, pehmeä turkki. Taitaa raukka palella pakkasessa. Kiharakarvainen, suklaanruskea cornish rex se on. Niitä on muunkin värisiä ja myös suorakarvaisia. Eikä se ole kovin kaukana marakatista. Se tykkää roikkua ihmisten niskassa. Ja se pystyy uskomattomiin loikkiin pitkine raajoineen ja varpaineen.
Pari vuotta Sidiksi nimetty kissa oli perheenjäsen. Sitten kaikki lähtivät omille teilleen. Hilppa ei Sidistä piitannut, eikä hän suostunut ottamaan sitä luokseen siihen asti, että olin onnistunut löytämään itselleni kodin, jossa pystyin pitämään kissaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yrittää löytää Sidille uusi koti. Älykkäänä kissana se pian tajusi nopeasti mistä on kyse. Vasta toisella yrittämällä onnistuin löytämään sille uuden kodin - tai Sidi onnistui hurmaamaan nuoren lukiolaistytön.
Ensimmäisen väliaikaisen kodin Sidi sai perheestä, jossa oli pieniä lapsia. Se ei voinut sietää perhettä. Parin päivän jäynän jälkeen minun täytyi hakea Sidi perheen luota. Arvomaljakot ja kirjahyllyn tavarat olivat saaneet kyytiä. Sidi oli selkeästi osoittanut mitä se ajatteli tästä loppusijoituspaikasta. Se oli loukkaantunut, kun ei ollut huomion keskipisteenä. Tajusin kerrasta Sidi haluaa itse valita uuden isännän tai emännän. Sitä ei voinut pakottaa mihinkään.
Sitten jouduin taas lähtemään pariksi viikoksi Jyväskylään. Olin epätoivoinen. En voinut ottaa Sidiä mukaani, ja sain yhden tuttavan ottamaan Sidin päivähoitoon maalle. Seikkailu ulkona avasi kissalle aivan uuden maailman, ja se oli selvästi ekstaasissa. Mielipuolisena se ryntäili ympäri pihaa ja tikkaita pitkin katolle ja joka puolelle. Niin se osoitti, että tänne se haluaa jäädä, eikä piittaa siitä että lähden. Se ei itse asiassa kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota. Kun parin viikon kuluttua palasin takaisin, sain kuulla, että Sidi oli lähtenyt naapurintytön matkaan. Se oli tehnyt valintansa täysin selväksi tytölle. Sen jälkeen en Sidiä enää nähnyt, sillä muutin muutaman päivän kuluttua Kainuuseen, josta olin saanut yhteiskunnallisten aineiden opettajan työpaikan.
Sidistä tulee mieleen monia hauskoja pieniä juttuja, joista voisi kirjoittaa oman sikermänsä. Se oikeasti kuvitteli, että ihmiset olivat osa sen laumaa – isoja kissoja, joita se matki kaikessa. Jos illalla juotiin viiniä, Sidiltä ei saanut rauhaa ennen kuin se oli saanut oman annoksensa. Näky oli huvittava. Hapan juoma sai sen siristelemään toista silmäänsä, kun se lipitti valkoviiniä lautaselta. Eikä se pitänyt ollenkaan siitä, että sille naurettiin. Kukapa nyt sellaista halusi.
Bravuurinumeronsa se esitti yhä uudestaan parvekkeella, jonka ohuelle reunalle se harppoi vauhdilla – ja jäi sitten pelottavasti keikkumaan suuntaan ja toiseen, mutta onnistui lopulta aina oikaisemaan itsensä ja jäi sitten makoilemaan parvekkeen nurkkaan. Sitä selvästi huvitti ihmisten kauhun huudahdukset. Erään kerran kesäyönä se kuitenkin putosi parvekkeelta alas onnekseen nurmikolle. Heräsin – ja koko lähitienoo – kun ulkoa alkoi kuulua hirveää huutoa. Jokin kulkukissa tai läheisen omakotitalon kolli oli ajanut Sidin pienen puistikon yhteen lehmukseen, jonka oksanhaarukassa se tuijotti toista kissaa, ja parkui apua.
Eikä minun auttanut muuta kuin rynnätä ulos katsomaan, mikä oli tapahtunut. Sidiä puun alla kyttäävä suuri kolli katosi minut nähtyään omalle reviirilleen. Sidin saaminen alas puusta ei sitten ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä alimmat oksat olivat melkein kolmen metrin korkeudella. Lopulta sain maaniteltua sen hyppäämään niskaani. Olin vetänyt puistonpenkin puun alle, jonka selkänojaa vasten seisoin ja kurkottelin ylöspäin.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 16: "Unelma josta tuli totta"
Kotiin soitettiin ja pyydettiin seuraavana päivänä työvoimatoimistoon. Oli kuulemma tarjolla toimittajan töitä, mutta sen enempää en puhelimessa saanut vielä tietää. Hyvä on, tulen kymmeneltä. Seuraavana aamuna kuljin Valtion virastotalon pitkää käytävää pitkin työvoimaneuvojan huoneen ovelle ja istuuduin oven takana olevalla tuolille. Hetken päästä Kauko saapui kahvihuoneesta, ja pyysi sisään.
Kauko kaivoi mapistaan paperin ja sanoi, että tässä tämä nyt sitten on. Paperissa oli lyhyt kuvaus työstä ja sen tarjoajasta sekä yhteystiedot. Voit soittaa tuolta käytävän puhelimelta ja sopia tapaamisen. Tein työtä käskettyä.
Palvelukotia johtava Riitta vastasi puhelimeen, ja kerroin kuka olen. Äänestä kuulsi helpotus, sillä hän oli ollut varma siitä, ettei historiikin tekijää löytyisi, mutta se löytyikin heti. Milloin voit aloittaa? Milloin vain. Jo samana päivänä kävin päiväkeskuksessa, jonka yhteydessä oli myös turvakoti. Yhtään äitiä ja lasta ei ole juuri tällä hetkellä asunnoissa, mutta aina pyhinä paikat täyttyvät. Juttelimme hetken aikaa turvakotitoiminnasta, sitten siirryimme palveluasuntoihin ja päiväkeskustoimintaan.
Riitta kertoi, että palvelukodin aloittaminen oli ollut työn ja tuskan takana muun muassa Savonlinnan kaupungin vastustuksen takia. Yksityisiä palvelukoteja pidettiin uhkana julkisille palveluille ja työpaikoille. Silti juuri tällaisia palveluja ei kaupunki pystynyt asukkailleen tarjoamaan. Kukaan ei ollut kiinnostunut yhteiskunnan heikompiosaisista, jollaisia nämä ihmiset olivat.
He eivät selviytyneet kotona, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Moision mielisairaala. Riitta tuntui tietävän tarkalleen mistä puhui, ja hänelle nämä ihmiset olivat sydämen asia. Mielisairaala ei ole oikea paikka ihmisille vain sen takia, ettei kaupunki pysty tarjoamaan heille tuettua asumista.
Kun olin haastatellut viittä useita vuosia palvelukodissa ollutta asukasta, Riitan puheet saivat lihaa luiden ympärille. Jokainen valitsemastani haastatellusta pystyi asumaan omassa kodissa, kunhan sai jonkin verran apua. Viehättävintä näissä palveluasunnoissa oli vertaistuki. Jokainen teki mitä osasi, ja esimerkiksi ruokaa tehtiin usein yhdessä.
Parhaimmillaan työntekijää ei tarvittu muuta kuin päältä katsomaan, kun asukkaat itse pesivät pyykkinsä ja siivosivat - ja selvisivät auttavasti arjestaan. Olin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki toimi ihmisten itsensä ehdoilla.
Parin viikon aikana hakkasin näppäimistöä ahkerasti, ja sain lopulta yli 80-sivuisen tekstin aikaan. Tulos hämmästytti itseänikin, mutta kyse oli tietyllä tavalla kuitenkin vain dokumentoinnista. Tosin kävin läpi myös paljon kirjallisia lähteitä: lehtileikkeitä sekä yhdistyksen ja kaupungin pöytäkirjoja. Kokonaisuus kaikessa kimuranttisuudessaan hahmottui nopeasti.
Olin tyytyväinen itseeni ja lopputulokseen. Tällaista työtä tekisi mielellään pidempäänkin kuin kuukauden...
Muutaman viikon intensiivisen työskentelyn jälkeen seurasi paluu karuun arkeen. Juuri tuolloin olin todella hukassa enkä tiennyt mitä tekisin. Sitten luin Helsingin Sanomista eräänä sunnuntaipäivänä pienen uutisen, jossa kerrottiin välitutkintojen palautuksesta.
Pari viikkoa tapahtuneesta olin, uskokaa tai älkää, yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja kuuden viikon päästä maisteri. Mutta silloin ongelmat vasta alkoivatkin…
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 17: "Savolainen ukkokööri"
Olin kuin ihmeen kaupalla ennätysajassa valmistunut Tampereen yliopistosta maisteriksi. Tosin kyse oli vain valmiiden palikoiden kokoamisesta vuosien jälkeen yhteen. Opinnot olivat keskeytyneet vuosia aiemmin, ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Suurin urakka oli teoriaosuuden kirjoittaminen tutkielmaan. Hurja motivaatio ja hirveä draivi päällä kaikki syntyi kuin itsestään. Sain samaan syssyyn myös jatko-opinto-oikeuden, mikä merkitsi satunnaisia käyntejä Tampereella.
Yksi käynneistä sattui sellaiseen päivään, kun talon pihaa - tarkemmin ottaen parkkipaikkoja - oltiin asfaltoimassa. Talo sijaitsi jyrkällä rinnetontilla, ja sillä oli ikään kuin kaksi pihaa, joista toinen oli ylhäällä, missä olivat tuuletus- ja pyörätelineet. Alhaalla oli jätekatos ja parkkipaikat.
Sunnuntaipäivänä seisoi ukkokööri asiantuntevan näköisenä pihalla ja tutki paikoitusaluetta. Asfalttimiehet olivat tulossa seuraavana päivänä. Kysyin voinko jättää autoni pihaan vai onko se tiellä. Savolaisukot vakuuttivat yhteen ääneen, jätä auto vain siihen missä se on. Se ei ole tiellä. Voin kyllä siirtää auton muualle, jos on tarvis. Mitä vielä, jätä vain siihen.
Maanantaiaamuna kävelin rautatieasemalle, jonne ei kotoa ollut pitkä matka: ensin Tulliportinkatua torin ohi ja sitten Asematietä pitkin suoraan asemalle. Matkalla mielessäni käväisi epäilys, mutta annoin asian olla. Lähtiessäni Lemminkäisen miehet olivat jo tuoneet kalustonsa kadun varteen.
Suurin osa päivästä kului junassa. Lähdin aamulla ja palasin illalla. Tutkijaseminaari kesti hieman toista tuntia. Koko puuha tuntui hieman älyvapaalta, mutta seminaareissa nyt vain piti käydä ja sillä siisti. Esittelin alustavasti oman työni, joka käsitteli Suomalaista ympäristöpolitiikkaa kertomuksina.
Kun tiistaiaamuna menin autolle, piha oli pantu kuntoon. Uusi asfaltti kiilsi mustan pikisenä. Ukot seisoivat taas pihalla, ja juorusivat mitä juorusivat. Minulla oli sellainen tunne, että myös minusta puhuttiin mutta en ollut varma. Tervehdin miehiä ja puhuimme jotain kauniista kesäsäästä ja uuden ehostuksen saaneesta pihasta. Ihmettelin kuitenkin miksi miehet tuntuivat jotenkin ylenpalttisen ystävällisiltä.
Tunsin silmät selässäni, kun menin autolle. Huomasin heti, että autoa oli siirretty, sillä se oli hieman vinossa. Ärsyynnyin mutta en sanonut mitään. Miehet olivat huomanneet, että autoni kuljettajan puoleinen ovi oli epäkunnossa ja sinne pääsi ilman avaimia. He olivat selvästi murtautuneet autoon ja siirtäneet sitä. Menneet autoon ja työntäneet sen pois paikaltaan ja sitten takaisin.
Istuuduin etupenkille ja tartuin käsijarruun, jonka kahva jäi käteeni. Mitä ihmettä? Olette näköjään rikkoneet käsijarruni sanoin. Miehet katsoivat toisiaan hetken aikaa, mutta eivät kieltäneet ilmeistä asiaa.
Yllätys oli suuri, kun he alkoivat kovaäänisesti haukkua minua ja autoani. Sen sijaan että olisivat myöntäneet reilusti tekonsa, ja luvanneet korjata käsijarrun, he käänsivät koko asian minun viakseni. Mitä olet ostanut tuollaisen vanhan auton! Tuollaiset vanhat autot pitäisi poistaa kokonaan liikenteestä. Kyllä käsijarrun tulee kestää, vaikka sitä vähän kiskotaankin.
Totesin miehille, että minun käytössäni käsijarru oli kestänyt – ja pitänyt – hyvin. Ja muunlaiseen autoon minulla ei ollut varaa. En ollut hyvätuloinen eläkeläinen niin kuin he olivat.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 18: "Opiskellen oopperaan"
Olen aina ollut ideoija. Ideoita minulta löytyy joka lähtöön ja vaikka kuinka paljon. Pelkistä ideoista ei kuitenkaan ole vielä paljon iloa. Niitä on seulottava, arvioitava, valittava parhaat päältä ja valittuja ideoita on kehitettävä eteenpäin ja sitten se vihoviimeinen idea on testattava käytännössä.
Yksi ideoistani syntyi, kun kuljin päivittäin Savonlinnan Linnankatua, jota pitkin pääsee muun muassa Olavinlinnaan, jossa ovat aina loppukesällä Savonlinnan kuuluisat oopperajuhlat. Kaupunki täyttyy niin kotimaisista oopperavieraista kuin lomansa elokuun alussa aloittelevista keskieurooppalaisista.
Keskustelin Arjan, Hilpan, Jounin ja Riitan kanssa muutamia kertoja kahvihuoneessa, miten oopperajuhlat voisi ottaa koulutustarjonnassa huomioon. Kaupunki oli muutaman viikon pullollaan maksukykyisiä asiakkaita, mutta heitä ei oltu mitenkään huomioitu. Koulutussuunnittelija Riitta pudotti muut aina maanpinnalle. Hän ei uskonut, että heitä kannatti lähestyä mitenkään, mutta hän innostui ideastani.
Ideani oli yksinkertainen. Kuvittelin mielessäni ihmisiä kävelemässä pitkin Linnankatua. Kadulla oli muun muassa käsityöliikkeitä, jotka myivät matkailijoille omia tuotteitaan. Mitä yliopisto voisi myydä samoille ihmisille? Jotenkin se mitä myytäisiin, tulisi liittyä oopperajuhlien ajankohtaan. Oopperajuhlat olivat jo myyty, mutta... Mitä ihmiset tiesivät tullessaan oopperaan? Suurin osa kävi elämänsä aikana vain kerran oopperassa. Siitä voisi saada enemmän irti, jos he saisivat lyhyen opastuksen oopperaan. Siinä se oli.
Liikkeelle lähdettiin valitettavasti hieman liian myöhään. Markkinointi epäonnistui. Ilmoituksia ja puffeja ei ehditty panna kaikkiin tarvittaviin paikkoihin, joissa puhuttiin vuoden oopperoista. Oopperajuhlien kanssa oltiin kuitenkin yhteistyössä ja heidän lehdessään kerrottiin Opiskellen oopperaan -kursseista.
Toteutus oli minusta briljantti. Linnankadulta vuokrattiin pariksi päiväksi tila, jossa ooppera-asiantuntijat kertoivat non-stoppina oopperoista aina samaan aikaan päivästä.
Opiskellen oopperan -preppaus ei saanut olla liian pitkä, mutta ei liian lyhytkään. Kadulta piti pystyä vain piipahtamaan sisään ja vähän ajan kuluttua turisti jatkaisi matkaansa, kun hänet olisi rahastettu.
Oopperavieraat tuli ajaa sisään oopperan maailmaan maksimissaan yhden luentotunnin aikana.
Linnankadulla ei voinut olla huomaamatta non-stop -tapahtumaa. Ständi kertoi, että tervetuloa tutustumaan vuoden oopperatarjontaan. Olin tehnyt ständeihin julisteita, joissa kerrottiin, mikä ooppera oli milloinkin vuorossa. Jonkin verran ihmisiä parin päivän aikana tilaisuuksiin tulikin, mutta toiminnanjohtajan mielestä liian vähän. Sanoin ettei mikään uusi innovaatio lyö itseään heti läpi. Tärkeintähän oli että konsepti toimi.
Seuraavina vuosina Opiskellen oopperaan -kursseja ei kuitenkaan järjestetty mikä oli harmillista. Uskoin tuohon ideaan ja pidin sitä tärkeänä. Muutoinhan oopperasta ei koskaan saada tehtyä kaiken kansan kulttuuria. Ehkä sitä ei halutakaan...
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 19: "Syntymättömän lapsen murha"
Tapahtuipa niinä päivinä Savonlinnassa että Hilppa päätti, ettei tehdä lasta tähän talouteen. Eikä sitä sitten tehty. Hän vain unohti kertoa asiasta minulle, muille hän ehkä kertoikin ja kertoikin. Mutta jätti poikkeuksellisen julmasti ja täydessä ymmärryksessä kertomatta asiasta minulle.
Joku koiranleuka sanoisi, että hauskintahan lastentekemisessä on se tekeminen. Vastaisin tälle vitsiniekalle, että hän ei olekaan asunut Hilpan kanssa - tai ehkä jättäisin mieluummin vastaamatta.
Enkä tiedä oliko sattumaa, mutta minulle heterolle Hilppa tuntui väärältä sukupuolelta sängyssä. Tai hän ei tuntunut edes ihmiseltä. Ennemmin lahnalta tai joltain suurelta muodottomalta eläimeltä
Woody Allenin elokuvasta, joka äänettömästi kiemursi yksikseen sängyllä.
Sanon vain, että rakkaus kuoli nopeammin kuin oli alkanutkaan ja oliko sitä koskaan ollutkaan.
Sanon nyt että rakkautta ei ollut ehkä ollutkaan, mistä osoituksena on rakkauden hedelmättömyys.
Jos rakkautta oli, sitä oli yhtä paljon kuin tähtipölyä mahtuu yhteen ajatukseen tai enkelinsiiven leyhähdykseen.
Jos rakkautta oli, se oli sielutonta.
Feministit ehkä sanoisivat että nyt puhuu mies, mutta minkä minä sille voin, että minulla ovat vain yhdet vehkeet. Itselläsi on pelkkä läpi, vaikka enemmän iloa siitä taitaa olla, puhumattakaan hyödystä. Hilppa selvisi ilman tuomiota. Edes moraalista tuomiota. Jokainen nainen päättää omasta kehostaan ja elämästään. Tietäväthän sen kaikki nykyaikaiset ihmiset.
Mutta sanokaa minun sanoneen: murha se oli. Lapsenmurha ja poikkeuksellisen julma.
Miestutkijat ovat hiljaa. He ovat ihmeissään miehen tilanteesta, jos miestutkijoita nyt ylipäätään enää on; ja yksinäisistä miehistä ei kukaan ole kiinnostunut. Sellaisista jotka haluaisivat kasvattaa oman lapsen. Pitää olla joko hetero tai homo. Muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Tämä jos mikä on sukupuolen mukaista syrjintää.
Jälkikäteen ajateltuna saattoi olla hyvä, etten saanut lasta ihmishirviön kanssa. Olisi lapsestakin saattanut tulla sellainen. Tosin tiedänkö millainen itse olen? Siinäpä pulma. Olisi saattanut lapsiparka joutua ojasta allikkoon isän kanssa, joka ei osaa selittää, miksei hän käy töissä ja on luuseri ja jolla ei ole rahaa mihinkään niin kuin kaikilla muilla on. - Mikä vika sinussa on isä? Missä äiti on? Tuskin olisin osannut vastata näihin vaikeisiin ontologisiin kysymyksiin.
... ehkä olisin voinut sanoa - pienenä valkoisena valheena - että äitisi on merenneito. Kuka nyt lapselleen sanoo, että äiti on lahna ...
... ehkä olisin voinut sanoa - että minussa on tekovirhe. - Katsos, lapsi, isäsi on kai vähän erilainen. Hän kuin ei halua tappaa ja murhata muita ihmisiä.
NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 20: "Elämän mielettömyys 1"
Toisinaan jää miettimään, miksi jotkut yksittäiset tilanteet palaavat mieleen toistuvasti. Ehkeivät aina mutta toisinaan.
90-luvun puolivälissä, mistä ajankohdasta olen näitä tarinoita tähän palstaan kirjoittanut, kävin usein syömässä Pizzeria Caperossa Savonlinnassa, joka taitaa olla vieläkin Olavinkadulla.
Sillä kerralla olin siellä yksin. Oli heinäkuu ja hiostavan kuuma. Pizzeriassa oli vielä kuumempi kuin ulkona. Mietin heti istuuduttuani, jäänkö ollenkaan sinne.
Paikka oli kooltaan pieni. Siellä ei ollut kuin muutamia, ehkä 5-6 pöytää. Pöytä johon istuuduin oli ikkunan vieressä. Ikkunasta näkyi siihen aikaan vuodesta vilkas turistikatu. Tien toisella puolen oli Osuuspankki ja Apteekki ja mitä ikkunasta nyt sitten näkyikään. Naisia kesämekoissaan.
Mieleeni tulee kuva pienestä punatukkaisesta tytöstä ystäviensä kanssa. He seisovat ikkunan kohdalla. Kun käännän päätäni hieman taaksepäin, näen eloisasti puhuvan nuoren naisen. Hän on niin lähellä, että voisin melkein koskettaa häntä, mutta hän on lasin toisella puolella enkä edes kuule mistä hän ystävineen puhuu.
Caperossa on paljon melua. Kaksi turkkilaista miestä paistaa ja tarjoilee pitsoja. Pöytä jossa istun on ainoa josta näkee suoraan pieneen keittiöön. Silmäni osuvat pöydällä oleviin täytteisiin. Esimerkiksi kinkkua on suuri kasa valmiiksi paloiteltuna, mistä toinen miehistä vain ottaa lihaa kourallisen ja levittää sen yhdellä käden liikkeellä kaulitsemalleen pohjalle.
Mielessäni käväisee ajatus, etteivät nuo kinkunpalat voi olla tuoreita. Nenääni lehahtaa pilaantuneen lihan tuoksu pelkästä ajatuksesta. Silti jostain syystä tilaan pitsan, jossa on myös tuota näkemääni kinkkua. Ikään kuin uhmallakin tilaan jotain sellaista mitä en halua. Pizzeriassa oleminen tuntuu yhä vastenmielisemmältä mutta silti istun ja odotan pitsaani.
Saan istua pitkään ennen kuin saan Fantasiani pöytään. Vaistomaisesti työnnän nenäni melkein ruokaan kiinni, ja sama vastenmielinen leyhähdys, joka oli tullut jo aiemmin nenääni, toistuu. Olen varma, että ruoka - ainakin kinkku - on pilaantunutta. Otan veitsen ja haarukan ja alan syödä. Minua etoo ja vielä enemmän ensimmäisen suupalan jälkeen. Silti syön pitsan melkein loppuun.
Maksan lounaan ja lähden Pizzeria Caperosta. Kiitän ja kysyn lähtiessäni ohimennen tarjoilijalta, ovatkohan kaikki heidän täytteensä ihan tuoreita. Mies vastaa jotain ylimalkaista, jotain sellaista että he säilyttävät elintarvikkeitaan jääkaapissa. En ole tyytyväinen vastaukseen.
Päästyäni kotiin oksennan mahani tyhjäksi. Sen jälkeen minulla on hyvä olo, parempi kuin koko päivänä.
