xx. Kurssi

Varkauteen pääsi myös vanhaa valtatietä pitkin Rantasalmen kautta, ja sitä tietä ajoin silloin aina Varkauteen. Tietyssä kohtaa tietä, puolivälissä matkaa, muistin miten jollani oli ajautunut rantaan.

Ilmeisesti otin silloisen epäonnistumisen raskaammin kuin olin kuvitellut, vaikka lopulta unohdin koko asian. Olihan se viimeaikaisista takaiskuista sieltä pienimmästä ja viattomimmasta päästä. Eikä oikeastaan ollenkaan takaisku vaan ennemmin elämys tai satunnainen kokemus.

Jo etukäteen aavistin jotain ja sanoin sen ääneenkin, että en ole varma mitä tästä tulee. Mutta halusin yrittää. Se saattoi olla aina tilaisuus vuosiin, jonka tulisin saamaan. Niin kuin olikin. Itse asiassa yhtä epätodennäköinen asia oli joutua sitä ennen sille Sinipurjehtija -kurssille.

Olin sattumalta oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Olin ollut auttelemassa tuttua luontomatkailuyrittäjää jonkin matkan päässä tästä paikasta Rantasalmella, kun hänen tiloissaan järjestettävä kurssi oli vaarassa peruuntua osanottajien vähyyden takia. Lennossa liityin kurssiporukkaan. Miettimisaikaa oli yksi minuutti jos sitäkään.

Joten minä olin tässäkin tapauksessa valmis tekemään, mitä tilanne vaati, mitä tahansa .. hauskaa. Ja kiinnostava kokemushan se oli. Kaksi  päivää suurella, merikelpoisella purjeveneellä keskellä Haukivettä noin 10-henkisellä porukalla.

Illalla opeteltiin solmujen tekemistä, purjehtimisen teoriaa, merimerkkejä ym. tarpeellista. Asiaa oli paljon, niin paljon, että eihän sitä kaikkea pystynyt omaksumaan.

Opettajat olivat Atlanttin ylittäjiä, tehneet sen veneellään jo monta kertaa. Ja suunnittelivat jo seuraavaa matkaa, mutta tarvitsivat sitä varten rahaa. Ja rahaa sai vain työtä tekemällä. Seuraavaan talven he olisivat kyläopettajina kotikylällään, mistä olivat lähteneet liikkeelle maailmalle.

XX. Purjevene

Vain valtatie erotti Järvi-Sydämen, Haukiveden ja tien toisella puolen olevan pienen järven toisistaan. Pieni järvi laski puolestaan Haukiveteen tien alta kulkevan pienen rummun kautta, joten laskujoki oli lähinnä lyhyt leveä oja.

Paavon perheellä oli sinä kesänä käytössään pieni mökki juuri tuon pienen järven rannalla, jonne ei valtatieltä ollut kuin muutaman minuutin ajomatka pitkin pölisevää soratietä. Ja mökin rannassa oli pressun alla pieni purjevene, jota ei oltu käytetty muutamaan vuoteen.

Erään kerran, saunaa lämmittäessämme, silmäni osuivat veneeseen. Kysyin voisiko jollalle tehdä jotain. Kaivoimme veneen kuivien lehtien ja neulasten alta esiin, ja se näytti olevan kunnossa. Paavo sanoi joskus aiemmin kokeilleensa venettä, ei kovin hyvällä menestyksellä. Sanoin että myös minä voisin yrittää purjehtia sillä. Olin käynyt jokin aika sitten parin päivän Sinipurjehtijan -kurssin, mutta en ollut ollut veneellä vielä kertaakaan yksin vesillä. Nyt siihen olisi tilaisuus.

Työnsimme veneen laiturin päähän, ja vedimme purjeen mastoon. Ei muuta kuin menoksi. Tuulta tosin ei ollut nimeksikään,  joten kuivaharjoittelin. Mietimme Paavon kanssa miten venettä ohjailtaisiin. En ollut ollenkaan varma, että onnistun Paavoa paremmin, mutta mitään menetettävää ei ollut.

Vene irtaantui laiturin päästä, ja aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin kevyeen myötätuuleen. Onnistuin luovimaan lähes vastarannalle lähelle tiheää kaislikkoa ja tekemään vaivalloisen käännöksen. Sitten en tiedä mitä tapahtui.

Tuntui että unohdin hetkessä sen, mitä olin ehkä oppinut. Ja siihen vene jäi. Syy saattoi tietysti olla tuulessakin - tai sen puutteessa, mutta vene ei liikkunut enää minnekään tein mitä tahansa. Tai liikkui se virran mukana väärään suuntaan kohti valtatietä, joka oli vastakkaisessa suunnassa kuin mihin olin menossa.

Lopulta vene ajautui yhä kauemmaksi mökkirannasta, ja ainoa järkevä teko oli ohjata vene mahdollisimman lähellä valtatietä rantaan. Paavo tuli autolla tietä pitkin veneen luo ja mietimme mitä tekisimme. Jollain tavoin saimme hissattua veneen takaisin kotirantaan.

Purjehdus ei ollut selvästi, ainakaan tämän kokemuksen perusteella, minun lajini. Ainakaan lievään vastatuuleen en saanut venettä liikkeelle. Joten löin hanskat tiskiin heti ensimmäisen kerran jälkeen.

Jos jotain opin se oli siinä, että kahden päivän pikakurssin jälkeen ei purjehtimista opi, niin kuin ei suunnistuskaan.

XX. Matka muinaisuuteen

Tutkimusalus Muikku eteni tasaista vauhtia pitkin Haukiveden kapeita väyliä, ja jo muutaman tunnin kuluttua Casinosaarilta lähdön jälkeen oltiin Linnansaareen kansallispuiston alueella. Miehistön jäsenet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keräsivät Saimaan kirkasta vettä näytepulloihinsa. Pienellä nuotalla vedettiin samaan aikaan kaloja preparoitaviksi ja muuten tutkittaviksi.

Entinen sotalaiva ei ollut tällä kertaa liikkeellä aivan vakavalla mielellä vaan se kuljetti mukanaan joukkoa lukiolaisia Rantasalmelle, jossa heillä oli parin viikon leiri. Perillä nyt kerättyjä näytteitä oli tarkoitus tutkia samalla, kun opiskeltiin ympäristöaineita.

Kapeiden väylien ja Linnansaaren jälkeen oltiin avovedellä, minkä huomasi ensimmäisenä siitä, että vastaan lensi lokkeja, jotka olivat kiinnostuneita kaloja ylös vedestä nostavasta aluksesta. Äkkiä lokit kuitenkin hävisivät jonnekin hieman etäämmälle ja syy selviä muutamia sekunteja myöhemmin, kun kaksi kalasääskeä ilmestyi kuin tyhjästä näkyviin.

Linnut kiertelivät korkealla taivaalla - ja sitten toinen niistä pudotti korkeutta ja iski kiinni suurehkoon siikaan. Myös toinen linnuista onnistui saamaan saalista, ja perä jälkeen ne lensivät eri puolille taakse jäänyttä Linnansaarta. Toisen pesä jökötti lähellä olevan pienen saaren keskellä korkean männyn latvassa.

Muikun kohteena oli Järvi-Sydämen lomakylä, josta matkaa jatkettiin bussilla eteenpäin Kolkontaipaleen leirikeskukseen, jonne oli tarkoitus majoittua. Sitä ennen puolipäivää kului Geologisen tutkimuskeskuksen luontopolulla.

Hieman sivussa luontopolusta, korkealla harjun päällä, oli suurehko hirsitalo; ja paljastui että se oli rakennettu yli 9 000 vuotta vanhoista, viereisen järven pohjasta nostetuista, valtavista mäntytukeista. Talo toimi kahvilana, joka samalla esitteli alueen esihistoriaa kuvanäyttelyllä.

Männyistä oli leikattu suuria kiekkoja, joiden lustojen perusteella dendrokronologit ja muut ilmastotutkijat pystyivät tarkkaan määrittämään yksittäisiä vuosia vuosituhansien takaa. - Istuin pitkään muinaisten puiden ympäröimänä ja hämmästelin, voiko jotain tällaista olla olemassa.

Puut olivat olleet valtavia, ja ilmasto oli ennen viimeisen jääkauden viimeistä vaihetta ollut selvästi paljon lämpimämpi kuin mitä ilmasto oli tällä hetkellä.

Silloinkin ilmasto oli siis lämmennyt, jäähtyäkseen vielä kerran uudestaan. Ilmeisesti muutaman tuhannen vuoden kuluttua on taas edessä uusi pieni jääkausi - nykyisestä ilmastonlämpenemisestä huolimatta ja siitä riippumatta.

Vuosirenkaiden perusteella saattoi tehdä aikamatkan muinaiseen aikaan. Vuoden tarkkuudella oli mahdollista seurata lämpötilojen vaihteluita ja jopa metsäpalot näkyivät vuosirenkaista selvästi. Tulipaloja oli ollut tasaiseen tahtiin kymmenen vuoden välein, mutta sitkeät puut olivat ne kestäneet.

Yhden kahvikupin äärellä tein siten aikamatkan ihmisen muinaisuuteen - aikaan jolloin Suomen niemellä asui vielä muitakin ihmisiä kuin nykyihmisiä, eikä nykyihmisiä ollenkaan. Siihen on ainakin helppo usko vanhojen uskomustarinoiden perusteella.

XX. Lokit

Yöllä avasin ikkunan ja lämmin lounatuuli leyhähti kasvoilleni, vaikka oltiin vasta maaliskuussa. Olin herännyt johonkin ääneen ja tajusin, että ulkoa kuului varsinainen äänten kakofonia. Aluksi en tiennyt mistä oli kyse, sitten tajusin että kyse oli linnuista, lintujen korvia huumaavasta ääntelystä.

Miettimättä enää hetkeäkään puin vaatteet päälle. Oltiin jo aamutunneilla. Asuin suurehkolla saarella keskellä kaupunkia, jonka saaret sillat yhdistävät mantereeseen. Asuinalueen läpi kulkevan kadun päässä oli vastassa järven ranta ja edessä avautui suurehko Pihlajaveden selkä.

Jäät eivät olleet vielä kokonaan irronneet rannasta vaan rannalla oli parin metrin kiinteä kaistale lunta ja jäätä. Varsinkin syväväylä oli ollut avoin jo viikkoja ja parin viime päivän aikana jäät olivat lähteneet keskeltä järveä mosaiikkimaisena muodostelmana liikkeelle ja alkoivat liikkua hitaasti virran mukana eteenpäin kohti Kyrönsalmea.

Suuria lauttoja ajelehti ohitseni törmäillen verkkaisesti toisiinsa. Illan aikana, yön pimeydessä, ei kuitenkaan näkynyt ainakaan aluksi mitään, mutta äänet kuuluivat rantaa lähestyttäessä yhä selkeämmin. Rannan ja kadun välillä oli 100-200 metrin valaisematon kaistale. Silmät tottuivat pian pimeyteen ja valkoiset jäälautat olivat täynnä lokkeja. Ainakin ne olivat valkoisenaan.

Linnut olivat saapuneet illlan ja yön aikana. Päivällä kaupungilla  oli näkynyt vai muutamia harvoja lokkeja katujen yllä. Nyt niitä oli sadoitttain ja tuhansittain. Seisoin rannassa ja katsoin tumman syväväylän suuntaan, jonka kohdalla ei jäälauttoja liikkunut. Vesi näytti synkän tummalta, mihin kaupungin keskustan harvat valot heijastuivat.

Synkän veden molemmilla puolin lipui lauttoja joilla kävi loputon sutina, aivan kuin linnut olisivat innokkaasti vaihtaneet kuulumisia keskenään, ja nähtyään ja kuultuaan tutun äänen lehahtivat lentoon ja vaihtoivat paikkaa lautalta toiselle.

Seisoin rannalla pitkään, en tiedä edes kuinka kauan. Kun palasin takaisin kotiin, en nukkunut enää sinä yönä montaakaan hetkeä. Lintujen voimakas ääntely oli virittänyt mieleni, jollekin aivan uudelle taajuudelle, mikä oli jotain sellaista, jota en ollut aiemmin kokenut.

Aamuun mennessä linnut olivat vaienneet lähes kokonaan. Satunnaisesti jokin ääni kohosi muita korkeammalle, nousi yli kadun melun. Toinen vastasi toiselle matkojen päästä. Linnut tuntuivat lepäävän ennen lähtöä seuraavalle etapille. Muutaman päivän kuluttua suurin osa linnuista olikin poissa, mutta osa jäi kesäksi kaupunkiin.