Osa 20: "Elämän mielettömyys osa 1"

Osa 20: "Elämän mielettömyys 1"

Toisinaan jää miettimään, miksi jotkut yksittäiset tilanteet palaavat mieleen toistuvasti. Ehkeivät aina mutta toisinaan.

90-luvun puolivälissä, mistä ajankohdasta olen näitä tarinoita tähän palstaan kirjoittanut, kävin usein syömässä Pizzeria Caperossa Savonlinnassa, joka taitaa olla vieläkin Olavinkadulla.

Sillä kerralla olin siellä yksin. Oli heinäkuu ja hiostavan kuuma. Pizzeriassa oli vielä kuumempi kuin ulkona. Mietin heti istuuduttuani, jäänkö ollenkaan sinne.

Paikka oli kooltaan pieni. Siellä ei ollut kuin muutamia, ehkä 5-6 pöytää. Pöytä johon istuuduin oli ikkunan vieressä. Ikkunasta näkyi siihen aikaan vuodesta vilkas turistikatu. Tien toisella puolen oli Osuuspankki ja Apteekki ja mitä ikkunasta nyt sitten näkyikään. Naisia kesämekoissaan.

Mieleeni tulee kuva pienestä punatukkaisesta tytöstä ystäviensä kanssa. He seisovat ikkunan kohdalla. Kun käännän päätäni hieman taaksepäin, näen eloisasti puhuvan nuoren naisen. Hän on niin lähellä, että voisin melkein koskettaa häntä, mutta hän on lasin toisella puolella enkä edes kuule mistä hän ystävineen puhuu.

Caperossa on paljon melua. Kaksi turkkilaista miestä paistaa ja tarjoilee pitsoja. Pöytä jossa istun on ainoa josta näkee suoraan pieneen keittiöön. Silmäni osuvat pöydällä oleviin täytteisiin. Esimerkiksi kinkkua on suuri kasa valmiiksi paloiteltuna, mistä toinen miehistä vain ottaa lihaa kourallisen ja levittää sen yhdellä käden liikkeellä kaulitsemalleen pohjalle.

Mielessäni käväisee ajatus, etteivät nuo kinkunpalat voi olla tuoreita. Nenääni lehahtaa pilaantuneen lihan tuoksu pelkästä ajatuksesta. Silti jostain syystä tilaan pitsan, jossa on myös tuota näkemääni kinkkua. Ikään kuin uhmallakin tilaan jotain sellaista mitä en halua. Pizzeriassa oleminen tuntuu yhä vastenmielisemmältä mutta silti istun ja odotan pitsaani.

Saan istua pitkään ennen kuin saan Fantasiani pöytään. Vaistomaisesti työnnän nenäni melkein ruokaan kiinni, ja sama vastenmielinen leyhähdys, joka oli tullut jo aiemmin nenääni, toistuu. Olen varma, että ruoka - ainakin kinkku - on pilaantunutta. Otan veitsen ja haarukan ja alan syödä. Minua etoo ja vielä enemmän ensimmäisen suupalan jälkeen. Silti syön pitsan melkein loppuun.

Maksan lounaan ja lähden Pizzeria Caperosta. Kiitän ja kysyn lähtiessäni ohimennen tarjoilijalta, ovatkohan kaikki heidän täytteensä ihan tuoreita. Mies vastaa jotain ylimalkaista, jotain sellaista että he säilyttävät elintarvikkeitaan jääkaapissa. En ole tyytyväinen vastaukseen.

Päästyäni kotiin oksennan mahani tyhjäksi. Sen jälkeen minulla on hyvä olo, parempi kuin koko päivänä.