Osa 17: "Savolainen ukkokööri"
Olin
kuin ihmeen kaupalla ennätysajassa valmistunut Tampereen yliopistosta
maisteriksi. Tosin kyse oli vain valmiiden palikoiden kokoamisesta
vuosien jälkeen yhteen. Opinnot olivat keskeytyneet vuosia aiemmin, ja
jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Suurin urakka oli teoriaosuuden
kirjoittaminen tutkielmaan. Hurja motivaatio ja hirveä draivi päällä
kaikki syntyi kuin itsestään. Sain samaan syssyyn myös
jatko-opinto-oikeuden, mikä merkitsi satunnaisia käyntejä Tampereella.
Yksi
käynneistä sattui sellaiseen päivään, kun talon pihaa - tarkemmin
ottaen parkkipaikkoja - oltiin asfaltoimassa. Talo sijaitsi jyrkällä
rinnetontilla, ja sillä oli ikään kuin kaksi pihaa, joista toinen oli
ylhäällä, missä olivat tuuletus- ja pyörätelineet. Alhaalla oli
jätekatos ja parkkipaikat.
Sunnuntaipäivänä seisoi
ukkokööri asiantuntevan näköisenä pihalla ja tutki paikoitusaluetta.
Asfalttimiehet olivat tulossa seuraavana päivänä. Kysyin voinko jättää
autoni pihaan vai onko se tiellä. Savolaisukot vakuuttivat yhteen
ääneen, jätä auto vain siihen missä se on. Se ei ole tiellä. Voin kyllä
siirtää auton muualle, jos on tarvis. Mitä vielä, jätä vain siihen.
Maanantaiaamuna
kävelin rautatieasemalle, jonne ei kotoa ollut pitkä matka: ensin
Tulliportinkatua torin ohi ja sitten Asematietä pitkin suoraan asemalle.
Matkalla mielessäni käväisi epäilys, mutta annoin asian olla.
Lähtiessäni Lemminkäisen miehet olivat jo tuoneet kalustonsa kadun
varteen.
Suurin osa päivästä kului junassa. Lähdin aamulla ja
palasin illalla. Tutkijaseminaari kesti hieman toista tuntia. Koko puuha
tuntui hieman älyvapaalta, mutta seminaareissa nyt vain piti käydä ja
sillä siisti. Esittelin alustavasti oman työni, joka käsitteli
Suomalaista ympäristöpolitiikkaa kertomuksina.
Kun
tiistaiaamuna menin autolle, piha oli pantu kuntoon. Uusi asfaltti
kiilsi mustan pikisenä. Ukot seisoivat taas pihalla, ja juorusivat mitä
juorusivat. Minulla oli sellainen tunne, että myös minusta puhuttiin
mutta en ollut varma. Tervehdin miehiä ja puhuimme jotain kauniista
kesäsäästä ja uuden ehostuksen saaneesta pihasta. Ihmettelin kuitenkin
miksi miehet tuntuivat jotenkin ylenpalttisen ystävällisiltä.
Tunsin
silmät selässäni, kun menin autolle. Huomasin heti, että autoa oli
siirretty, sillä se oli hieman vinossa. Ärsyynnyin mutta en sanonut
mitään. Miehet olivat huomanneet, että autoni kuljettajan puoleinen ovi
oli epäkunnossa ja sinne pääsi ilman avaimia. He olivat selvästi
murtautuneet autoon ja siirtäneet sitä. Menneet autoon ja työntäneet sen
pois paikaltaan ja sitten takaisin.
Istuuduin
etupenkille ja tartuin käsijarruun, jonka kahva jäi käteeni. Mitä
ihmettä? Olette näköjään rikkoneet käsijarruni sanoin. Miehet katsoivat
toisiaan hetken aikaa, mutta eivät kieltäneet ilmeistä asiaa.
Yllätys
oli suuri, kun he alkoivat kovaäänisesti haukkua minua ja autoani. Sen
sijaan että olisivat myöntäneet reilusti tekonsa, ja luvanneet korjata
käsijarrun, he käänsivät koko asian minun viakseni. Mitä olet ostanut
tuollaisen vanhan auton! Tuollaiset vanhat autot pitäisi poistaa
kokonaan liikenteestä. Kyllä käsijarrun tulee kestää, vaikka sitä vähän
kiskotaankin.
Totesin miehille, että minun käytössäni
käsijarru oli kestänyt – ja pitänyt – hyvin. Ja muunlaiseen autoon
minulla ei ollut varaa. En ollut hyvätuloinen eläkeläinen niin kuin he
olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti