Osa 1: "Mykkä"
En
ollut puhunut kolmeen viikkoon sanaa kenenkään kanssa. Epäilin jopa
saisinko sanaa suustani, jos joku kysyisi minulta jotain. Rykäisin
varovaisesti, äännähdin kuin pieni eläin. Jotain sentään sain suustani
ulos.
Katsoin ikkunasta ulos. Syksy oli tulossa.
Vaahteroiden lehdet olivat muuttamassa väriään vihreän eri sävyistä
keltaisiksi. Punertavaa niissä ei vielä ollut. Yöt olivat olleet
lämpimiä. Avasin ikkunan. Ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, vaikka
vähän matkan päässä kulki kaupungin pääkatu, joka johti sillan yli ulos
kaupungista.
Hiljaisuus ei ahdistanut, mutta se
muistutti siitä, että näin ei voinut jatkua. Yritin sanoa jotain. Tuntui
hölmöltä edes yrittää mitään, sillä olin yksin ainoassa huoneessa. Ei
ollut ketään, jolle olisin sanonut mitään. Otin käteeni
ilmaisjakelulehden, joka oli ainoa lehti, joka tuli säännöllisesti.
Aloin lukea juttua - en muista enää mitä - ja vähitellen sain ääneni
avattua.
Tuntui helpottavalta, vaikka ihmettelin
itsekin että miksi. Miten joku voi iloita siitä, että pystyy
muodostamaan suomen kielen lauseita vain lukemalla niitä lehdestä. Minä
olin kuitenkin helpottunut ja voimaantunut. Otin pyykkini ja menin talon
alakerrassa olevaan pyykkitupaan. En ollut varannut vuoroa itselleni,
mutta niin ei ollut tehnyt kukaan muukaan. Lykkäsin pussillisen
valkoisia sukkia koneeseen muutaman t-paidan joukkoon ja panin koneen
käyntiin.
Jäin istumaan pesuhuoneeseen ja katselin
kuinka rumpu pyöri. Minulla ei ollut televisiota, eikä radiota.
Puhumattakaan nettiyhteyksistä tai kännykästä. Olin saanut päivän postin
joukossa kirjeen, jossa minua pyydettiin työhaastatteluun toiselle
puolen Suomea. En tiennyt mitä tekisin. Olin kolme vuotta säntillisesti
kirjoittanut hakemuksia saamatta ensimmäistäkään kutsua minnekään.
Minulla oli auto, mutta se ei ollut kunnossa.
Siinä
istuessani ja katsellessani pyörivää rumpua päätin, että lähden käymään
pohjoisessa. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Pääsisin ainakin
hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Aloin suunnitella kuumeisesti
matkaa. Mylläsin autoa, ja löysin sieltä vanhan GT-kartan. Tutkin
reittivaihtoehtoja ja laskin kilometrimääriä. Ehtisin iltapäiväksi
haastatteluun, jos lähtisin aamulla aikaisin. Eniten pelkäsin, miten
saisin sanan suustani. Osaisinko puhua ja jutella kenenkään kanssa enää
mistään.
Kaikkein hölmöintä oli se, että olin hakemassa töitä,
jossa minun täytyisi puhua aamusta iltaan muiden ihmisten kanssa. Olinko
mielipuoli; oliko koko hanke aivan järjetön. Ajattelin hetken aikaa.
Vastuu ei ollut minun, vastuun ottivat ne, jotka minut ehkä
valitsisivat. Jos epäonnistuisin, mitä sitten. Olinhan muutenkin
epäonnistunut kaikessa mahdollisessa. Enää pahemmin ei voinut käydä.
Seuraavana
päivänä vein auton huollettavaksi tuttuun paikkaan sataman laitaan,
jossa oli pieni Teboilin huoltoasema. Kytkin ja käsijarru piti saada
sellaiseen kuntoon, että autolla uskalsi ajaa. Huoltomies lupasi että
homma hoituu heti, vielä saman päivän aikana. Hyrisin tyytyväisyyttä.
Viimeinen ja oikeastaan ainoa este lähdölleni seuraavana aamuna oli
poistunut.
Heräsin aamulla ennen viittä. Otin suunnan
viitostielle, ja kohti pohjoista. Poikkesin pari kertaa kahville matkan
aikana, mutta en miettinyt kertaakan mitä oli edessä. Löysin helposti
vaaran laen, jolla oppilaitos jonne olin menossa sijaitsi. Olin saapunut
juuri ajoissa perille - ja minut kutsuttiin välittömästi rehtorin
huoneeseen.
En muista tilanteesta, enkä haastattelusta mitään, mutta seuraavan talven olin opettajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti